MariaAnelen silmin

Laulaja-lauluntekijä ja muusikko, joka rakastaa seurata maailmaa ja sen ihmisiä

Päätös

Siinä hän nyt sitten oli. Siinä mihin hän oli pyrkinyt viimeiset viisi vuotta ja silti hän halusi paeta sitä. Viisi pitkää vuotta hän oli haaveillut siitä eikä se ehkä ollutkaan sitä mitä hän oli halunnut. Hän kirosi itsekseen ja alkoi epäröidä itseään. Jos hän sittenkin oli tehnyt väärin. Hetken paikallaan seistyään ja mietittyään, veti hän keuhkot täyteen ilmaa, puhalsi ne pitkään ja hartaasti ulos, tarrasi tiukempaan kiinni käsilaukustaan ja lähti päättäväisesti nousemaan portaita ylös.

Portaiden yläpäässä hän näki sen mitä oli kaikki nämä vuodet tavoitellut: lentokoneeseen johtava lähtöportti- hänen menolippunsa pois menneestä elämästä. Se oli kirkkaasti valaistu, kuin sini-keltainen portti uuteen maailmaan. Tämän piti olla hänen tähänastisen elämänsä kohokohta, mutta silti hänestä tuntui kuin hän olisi sika, jota ollaan viemässä teuraalle. Näennäisesti kaikki oli kunnossa, mutta vatsanpohjassa hän tunsi sen, ettei kaikki ollut niin kuin piti. Tämä vatsanpohjaa niin voimakkaasti kalvava tunne yllätti hänet itsensäkin ja hän joutui taistelemaan jokaisella solullaan, ettei kääntyisi ympäri ja  palaisi sinne mistä oli tullutkin.

Hänen päättäväisyytensä hiipui askel askeleelta, mutta hän saavutti kuitenkin lähtöportilla hymyilevän lentoemännän, ojensi hänelle lippunsa, nyökkäsi tälle katse lattiassa lähes huomaamattomasti lentoemännän toivottaessa hänet tervetulleeksi lennolle ja astui koneeseen vievään putkeen. Putkessa hänen sykkeensä alkoi nousta, hikikarpalot kihosivat hänen kasvoilleen ja niskaan. Silti hän otti askel toisensa jälkeen muiden matkaatekevien mukana kohti edessä odottavaa lentokoneen ovea. Päästyään ovelle hän näytti lippuaan seuraavalle lentoemännälle, joka ohjasi hänet kohti oikeaa istuinta. Hän ei ollut koskaan nähnyt lentokonetta sisältä ja se oli pienempi ja ahtaampi kuin hän oli kuvitellut. Ja toden totta, hän oli kuvitellut ja haaveillut tästä hetkestä niin paljon, että juuri nyt tämä hetki tuntui kuin se olisi haavetta eikä todellisuutta lainkaan.

   Hän näki muiden ihmisten laittavan matkatavaroitaan penkkien yläpuolella oleviin säilytystiloihin, juttelevan keskenään, nauravan yhdessä, tekevän oloaan mukavaksi. Hän näki ihmisten kasvoilla odotuksia, iloa ja jännitystä samalla kun hän käveli hitaasti toisia matkustajia väistellen kohti omaa istumapaikkaansa yrittäen samalla peittää epävarmuutensa ja tietämättömyytensä miten hänen tulisi koneessa käyttäytyä.

Löydettyään oman paikkansa, katsoi hän vaivihkaa ympärilleen, näki toisella käytävällä suurinpiirtein itsensä ikäisen naisen laittavan kassiaan edellä olevan penkin alle ja laittavan istuimen turvavyötä kiinni. Hän istuutui ja teki samoin. Hänellä kun ei ollut mukanaan muita tavaroita kuin iso käsilaukkunsa. Sen sisällä passi ja lentolippu, yksi vaihtovaatekerta, yksi valokuva ja naisten lehti, jonka hän oli ostanut kioskilta odottaessaan lentokentälle vievää bussia.

Hän oli varannut ikkunanpaikan ja istui nyt hiljaa ikkunasta ulos katsellen. Ikkunasta näkyi kuinka kiitoradalla toinen kone nousi ilmaan pehmeästi ja vaivattomasti. Se helpotti hieman hänen oloaan. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kuuli enää vain etäältä koneessa puhuvien ihmisten äänet ja lentokoneen kuulutukset. Hän oli lapsena käynyt isänsä kanssa lentokentällä katsomassa lähteviä ja saapuvia koneita ja nyt hänet valtasi hetkeksi hyvin turvallinen tunne kun hän muisteli niitä retkiä isänsä kanssa. Hän melkein pystyi haistamaan isän partaveden nenässään ja kuulemaan päässään hänen äänensä. Niillä isän kanssa kahden kesken tehdyillä retkillä isä heltyi yleensä ostamaan hänelle jäätelön tai pienen pussin makeisia.

Hän säpsähti ajatuksistaan kun lentokoneen moottori hurahtivat ja lentokone lähti hitaasti rullaamaan kohti kiitoradan päätä. Sinne päästyään lentokoneen moottorit ottivat enemmän kierroksia, tuntui kuin se olisi innoissaan tärissyt ja malttamattomana hieman hypähdellyt paikoillaan halutessaan niin kovasti päästä taas taivaalle lentämään. Hänen sykkeensä nousi koneen moottorien kierrosten mukana, hän tarttui penkin käsinojiin ja vasta nyt huomasi, ettei hänen viereensä ollut tullut ketään. Se ajatus kuitenkin katosi nopeasti hänen mielestään kun lentokone alkoi ottaa vauhtia ja kiitä pitkin kiitorataa.

Koneen noustessa ilmaan, sulki hän silmänsä ja nieli pelonsekaista itkua. Ei olisi mitään hätää. Ei mitään hätää, hän toisti itselleen. Koneen noustessa hänen korvansa naksahtivat lukkoon. Taas yksi asia mitä hän ei tiennyt eikä ollut varma oliko se normaalia. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut kauaa miettiä sillä yrittäessään niellä korviaan auki, alkoi kone yhtäkkiä vapisemaan, kuului kova pamaus ja kone kallisti voimakkaasti vasemmalle. 

Pienen hetken koneessa tuli aivan hiljaista ja sitten kuin käskystä, alkoivat ihmiset kirkua yhtäaikaa. Kone alkoi menettää korkeuttaan vaikka se juuri oli saavuttamassa lentokorkeuttaan. Hän painoi päänsä vaistomaisesti polvien väliin, itki hillittömästi vapisten. Koneen alasvajoaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Jokainen sekunti oli kuin viikko, vaikka kaikki olikin ohi vain hetkessä.

 

Runoja I

Kuulaat kädet,

jotka eivät enää kosketa.

Verkkaisesti kohoileva rintakehä,

välillä pysähtyy kunnes jatkaa pieniä hetkiä kerrallaan.

 

                          Ilmastointi kuiskailee.

 

Suu rakosellaan,

mutta ei puhu enää koskaan.

Vuoteenlaita kuin metalliaita välissä.

Aikaa nähnyt, valkoinen muki yhtä kuluneella pöydällä.

  

                          Viimeinen mitä joit oli jaffa.

 

Sitä minäkin lapsena sairastaessa sain.

 

 

 

Olet tulimeri,

               kultaloimu latvoissa.

Olet puna-aalto,

               hallakarpalo suolla.

Olet tihkutanssi.

 

Alholan talolla

Hän käveli kädet taskussa, rennosti vihellellen tien oikeaa laitaa. Ilma oli kirpeä, mutta vielä hieman lämmin. Niin kuin kesän viimeisinä aamuina vuodenajan taas vaihtuessa hiljalleen kohti syksyä. Tien molemmin puolin niittyjen yllä leijui kevyt usva auringon noustessa metsän takaa valaisemaan uutta päivää. Hän piti näistä kirpeistä aamuista ja niiden hiljaisuudesta. Yhtäkkiä nousevan auringon säteet heijastuivat häntä suoraan silmiin. Hän nosti kätensä silmien suojaksi ja siristeli silmiään nähdäkseen mistä heijastus johtui. Kävellessään lähemmäksi ja auringon yhä noustessa heijastus heikkeni ja paljasti tien sivuun pysäköidyn auton. Se oli kuin uusi ja kiilteli puhtauttaan aamuauringossa. Se näytti koskemattomalta ja oli kauttaaltaan aamukasteen peitossa. Auto on selvästi ollut tien vieressä koko yön.           Hän käveli lähemmäs autoa huomatakseen sen olevan tyhjä eikä ketään näkynyt lähistöllä. Auto ei myöskää näyttänyt hänelle tutulta ja hän kyllä tunnisti seudun kaikki autot. Näin pienessä kylässä ei varmasti kukaan ollut uutta autoa hankkinut, joten kenelle se kuului?

Lähistöllä ei myöskään hänen omaa taloaan lukuunottamatta ollut kuin yksi toinen, vanhan Alholan rouvan talo eikä hänellä kenenkään tietämän mukaan pitänyt enää olla elossa olevia sukulaisia. Mutta sinnehän vieraan oli pitänyt mennä apua etsimään, koska hänen ovellaan kukaan ei ollut käynyt koputtelemassa. Hän mietti, että pitäisikö hänen käydä Alholan talolla varmistamassa, että kaikki on hyvin. Jos autoon oli tullut vika ja auton omistaja oli etsinyt apua Alholan talolta, vieras voisi olla vielä paikalla ja hän voisi tarjota apuaan. Jotainhan hän kuitenkin autoista ja niiden vioista tiesi.  Jatkaessaan eteenpäin hän huomasi auton tuulilasissa valkoisen paperin taitettuna pyyhkijän alle. Myös se oli kastunut aamukasteesta ja oli revetä hänen yrittäessään ottaa sitä käteensä. Se hyvin vaikea avata kosteuden vuoksi, mutta varovaisesti avattuna selvisi siinä olevan vain yksi lause:

 

“Hiljaa herra, minä teen teille kerrankin mieliksi.”

 

Onpa outoa, hän mietti, onpa outoa tosiaan. Kaiken kaikkiaan outoa. Hän lähti kävelemään, nyt reippaammin ja määrätietoisemmin kohti Alholan taloa. Nyt ei ole kaikki ihan kohdillaan, hän mietti samalla kun epämiellyttävä tunne kiipi vatsanpohjasta kohti nielua. Käveltyään muutaman minuutin, hän kääntyi tieltä oikealle, vanhalle hiekkatielle, joka poikkesi asvaltoidusta tiestä niin äkisti, että sen huomasi vain haalistuneen punaisesta, hieman vinossa nököttövästä postilaatikosta, joka pisti esiin pientareen korkeiden kasvien seasta. Alholan talo sijaitsi metsän keskellä eikä sitä nähnyt tielle lainkaan. Ruohottunut hiekkatie johti valkoisen talon pihaan, jonka maali jo hilseili ja jonka pihan rikkaruohot olivat jo kauan sitten vallanneet.

Piha ja talo olivat täysin hiljaiset. Metsän keskellä oli vielä hämärää. Keittiön ikkunassa, joka antoi pihalle päin, olisi pitänyt palaa valo. Varmastihan Alholan rouva tähän aikaa olisi jo hereillä. Lähemmäksi kävellessään hän huomasi talon etuoven olevan hieman raollaan eikä hän enää tiennyt haluaako hän mennä pidemmälle vai kääntyä ympäri, palata kotiin ja soittaa sieltä apua. Mutta minkälaista apua? Eihän hän tiennyt oliko mikään edes hätänä. Sitä paitsi, jos apu olisi tarpeen, olisihan se helpompaa soittaa Alholan talolta. Jostain syystä hän ei kuitenkaan halunnut mennä taloon sisään saati huudella rouvaa pihalla. Ihan kuin joku olisi tarkkaillut häntä jostain. Äkkiä keittiön ikkunassa leimahti pienen pieni oranssi valon välähdys. Välähdys mikä näkyy pimeässä kun joku imaisee savukkeesta ja sen tulipää hetkellisesti voimistuu. Mitään muuta pimeästä ikkunasta ei erottanut. Hän tunsi sydämensä nousevan nieluun ja vatsansa heittävän muutaman kierroksen ympäri. Hän kääntyi äkisti kannoillaan ja lähti juoksemaan pitkin hiekkatietä kohti kylälle vievää tietä, jolla hän hetki sitten vielä huolettomasti käveli kylälle päin, kuten oli tehnyt viimeiset 10 vuotta sen jälkeen kun hänen vaimonsa menehtyi.

Päästyään tielle hän kääntyi kohti kylää ja jatkoi juoksuaan vielä muutaman kymmentä metriä. Sitten hän ei jaksanut enää. Oli pakko pysähtyä hetkeksi vetämään henkeä. Eihän hän ollut juossut sitten poikavuosien. Hän kääntyi katsomaan samalla taakseen kun kumartui nojaamaan polviinsa huohottaen, mutta kukaan ei seurannut häntä. Kuitenkin hänet oli nähty, kuka ikinä Alholan keittiössä sitten olikaan eikä hän itse tiennyt kuka pimeässä häntä seurasi ja se sai hänet pelkäämään vielä enemmän. Pelko Alholan rouvan kohtalosta sai häneen taas liikettä. Hengityksen hieman tasoituttua hän jatkoi matkaa, nyt hölkkäämällä. Matka kylälle ei koskaan ollut tuntunut niin pitkältä kuin tänä aamuna.

 

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén