MariaAnelen silmin

Laulaja-lauluntekijä ja muusikko, joka rakastaa seurata maailmaa ja sen ihmisiä

Kuuntelemisen jalo taito

Usein kuulee puhuttavan kuuntelemisen taidosta.  Ja ihan yhtä usein sillä tarkoitetaan nimenomaan toisen ihmisen kuuntelemista ajatuksen kanssa. Moni ihminen meinaan kuulee, mutta ei kuuntele. Sillä tarkoitetaan lähes aina sitä, että kuuntelija on läsnä tilanteessa, kuuntelee tarkkaavaisesti mitä keskustelukumppanilla on sanottavaa ja aidosti välittää siitä mitä toisella on sanottavanaan. Sitähän sillä tarkoitetaan, mutta minulle kuuntelemisen taito tarkoittaa myös sitä, että tietää ketä kuuntelee ja milloin kuuntelee.

Varsinkin kuluneen kahden vuoden aikana kun olen lähtenyt omassa elämässäni puskemaan täysin uuteen suuntaan, olen huomannut väheksyvien ja kateellisten kommenttien lisääntyneen. Ei siinä, on niitä saanut kuunnella ihan riittämiin myös edellisillä urilla niin hoitoalalla kuin kaupan alallakin. Kuitenkin vasta alkaessani paneutumaan enemmän musiikkiin, omaan hyvinvointiin, yleisen hyvinvoinnin kehittämiseen ja uusien asioiden opiskeluun, olen alkanut huomata nimenomaan sen tärkeyden ketä kuuntelee ja milloin.

Luovilla aloilla kyse on työstä, joka on lähes aina hyvin henkilökohtaista ja jos se työ saa kritiikkiä, tulee se kritiikki otettua myös huomattavasti henkilökohtaisemmin kuin esimerkiksi hoitoalalla. Siksipä onkin tärkeä taito opetella sulkemaan korvansa turhalta leukojen louskuttelulta, osata erottaa se mikä oikeasti edistää omaa uraa ja kehittymistä ihmisenä ja mikä tärkeintä, löytää ympärilleen ne ihmiset, jotka rohkaisevat, uskovat siihen mitä on tekemässä ja osaavat olla aidosti onnellisia onnistumisista, vaikka ne ei olisivatkaan heidän omiaan vain sinun.

Enenevissä määrin olen huomannut omassa elämässäni sitä, että olen kertonut asioita joillekin ihmisille ja kun heidät seuraavan kerran kohtaa, niin he kysyvät siitä ihan kuin en olisi koskaan kertonutkaan. Kysytään hyvin köykäisesti, että mitä kuuluu ja sitten kun siihen vastaa, ei kuitenkaan olla sen vertaa kiinnostuneita, että viitsisi kuunnella ja pistää muistiin mitä olin sanonut. Ja näin ei ole käynyt vain muutamaa kertaa tai vain muutamilta ihmisiltä, vaan se tuntuu olevan ihan jatkuvaa. Tiedä sitten onko vika kuulijassa, ehkä minun elämäni ei sitten olekaan muille niin kiinnostavaa kuin minulle itselleni.

Viimeiset pari vuotta on olleet minulle todella rankat niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus se hyväkin muutos vie paljon voimia, mutta uskoisin lopussa sen kuuluisan kiitoksen seisovan. Kun lähtee vaihtamaan elämänsä suuntaa, muuttuu elämän lisäksi myös ihmisenä ja se vaatii veronsa. Myös itsestä riippumattomat asiat elämässä heittävät omia kierrepallojaan, joita yrittää parhaansa mukaan väistellä.  En ole kuitenkaan katunut hetkeäkään. Suurin syy siihen on se, että olen löytänyt ne ihmiset, joita minun kannattaa kuunnella. Olen saanut upeita sanoja täysin odottamattomilta ihmisiltä ja saanut jäädä odottamaan sanoja niiltä, joilta niitä olisin niitä toivonut.

Menetin muutama kuukausi sitten yhden ihmisen elämässäni, jolle kaikki minun elämäni kiemurat olivat aina yhtä kiehtovia ja kiinnostavia. Hänelle olin aina mielenkiintoinen ja tervetullut. Häneltä opin monen muun asian lisäksi tärkeimpänä sen mitä kuuntelemisen taito oikeasti on ja se kulkee mukanani loppuelämäni:

Se ketä kuitenkin pitää aina ensisijaisesti kuunnella on minä itse.

Ja sitä minä vihdoin kuuntelen.

 

 

Musiikkiterapian taikamaailman oveen koputtelu

Olen tämän vuoden tammikuussa aloittanut vuoden loppuun asti kestävät musiikkiterapian perusopinnot Jyväskylän yliopiston avoimella puolella. Opintojen vuoksi ajelen kerran, pari, kolme kertaa kuukaudessa Hämeenlinnaan päiväksi kokemaan ihmeitä. Tarkoitukseni oli mennä hakemaan lisää menetelmiä ja toimintamalleja, joita voisin soveltaa omissa valmennuksissani, mutta olen jo kolmessa kuukaudessa hukkunut musiikkiterapian ihmeelliseen taikamaailmaan.

Pelkästään se miten upean ryhmän kanssa minulla on kunnia opiskella, tekee opinnoista niin motivoivan käydä. Koskaan aiemmin mikään ryhmä ei ole ottanut toisia jäseniään sellaisella lämmöllä ja avoimmuudella vastaan. En ole koskaan aiemmin ollut osa niin antoisaa ja suvaitsevaa ryhmää. Siitä jo näkee millaisia ihmisiä musiikkiterapian pariin hakeutuu. Se on paikka ja ryhmä, johon ensimmäistä kertaa koen kuuluvani. Jopa tällainen itsekseen viihtyvä introvertti odottaa jokaista koulupäivää innoissaan, että pääsee taas keskustelemaan musiikista, tekemään musiikkia, kuuntelemaan musiikkia, opettelemaan menetelmiä, pohtia filosofisesti, ymmärtää ihmisten psyykettä ja fysiologiaa ynnä muuta, ynnä muuta, ynnä muuta mahtavaa näiden mahtavien ihmisten kanssa.

Tiesittekö, että musiikki todella vaikuttaa ihmiseen fyysisesti solutasolla? Että keho reagoi ulkoapäin siihen johdettuun värähtelyyn. Sen solukalvot reagoivat elektromagneettiseen ja akustiseen värähtelyyn sekä kemialliseen ja mekaaniseen stimulaatioon. Solukalvojen resonanssitilat muuttavat solukalvojen läpäisyominaisuuksia ja avaavat ionikanavia, joiden avulla solujen aineenvaihdunta osallistuvien entsyymien kulku helpottuu. Tiesittekö, että osa solujen värähtelyenergiasta muuttuu valoksi ja että kasvava ja uudistuva sekä kuoleva solukko lähettää runsaammin valoa kuin normaalitilassa olevat solut ja että ihmisen pulssi, verenpaine ja ihon lämpötila seuraa jossain määrin musiikin vaihteluita? Tai että rentoutuneen ihmisen aivoaalloilla on n. 8Hz:n värähtelytaajuus? Tai että kohdun äänimaailmassa sydämen ääni ja muut ääniaallot summautuivat matalajaksoiseksi huminaksi, joka vastaa n96Hz ääntä. Se muistuttaa paljolti samanjaksoista puhdasta siniääntä, joka on kosmisen yläsävelsarjan, ihmisen aivoaaltojen ja maapallon värähtelytaajuuden yläsävelsarjan 12. Sävel? Ääntä ja värähtelyä on kaikkialla eli musiikkia on kaikkialla. Ihmiskeho on käsittämättömän kiehtova ja ihmeellinen ja sitä mitä kaikkea se pitää sisällään, on vaikea pienen ihmisen ymmärtää. Mutta minä haluan ymmärtää päivä päivältä vaan enemmän ja enemmän. 

Mitä enemmän olen perehtynyt musiikin psyykkisiin ja varsinkin fysiologisiin vaikutuksiin, sitä enemmän olen sitä itsekin halunnut soittaa. Mutta viimeisten kuukausien aikana myös oma soittoni on muuttunut radikaalisti. Olen heittänyt romukoppaan kaikki pakonomaiset tarpeet täydelliseen suorittamiseen, musiikin teorian pänttäämisen ja ajatuksen siitä mitä olisi täydellinen soittaminen. Nyt olen keskittynyt kuuntelemaan miltä yksittäinen sävel tai jokin melodiakulku, sointu tai vaikka soiton voimakkuus tuntuu omassa kehossa. Miltä pianon koskettimet tuntuvat sormenpäitä vasten, miten soittaminen eroaa silmät auki ja silmät kiinni. Miltä väärin soitettu nuotti kuulostaa ja tuntuu, miltä tuntuu vain soittaa ajattelematta yhtään mitään. Miltä tuntuu hengittää soittamista, miltä tuntuu tuntea musiikki, miltä tuntuu elää musiikkia.

Se on ihanaa, se on vapauttavaa, se on onnellisuutta, se on kaikki mahdolliset tunteet yhtä aikaa ja erikseen. Musiikkiterapian opiskelu on ollut myös minulle itselleni parasta mahdollista terapiaa. Se on vapauttanut minut monista epävarmuuksista, monista perusteettomista syyllisyydentunteista ja keventänyt taakkaa harteilla ja auttanut päästämään irti menneestä. Antanut reitin miten olla oma itseni ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaa. Olla onnellinen pitkästä aikaa. Ja soittaa taas rakkaudesta musiikkiin, rakkaudesta soittimiin ja rakkaudesta sen tuomaan euforiseen tunteeseen. En pätemisen enkä itseni tai muiden vakuuttelun vuoksi.

Alunperin tarkoituksena oli siis  suorittaa vain nuo perusopinnot ja soveltaa niitä ihan muuhun tarkoitukseen. Nyt olen alkanut vakavasti miettiä jatkavani perusopintojen jälkeen musiikkiterapian opiskelua niin sanotusti loppuun asti. Olin pitkään sitä mieltä, että haluan opettaa musiikkia ja tarkoituksena oli pyrkiä opiskelemaan musiikkipedagogiksi. Nyt olen sitä mieltä, että haluan tuottaa ihmisille samanlaisia onnistumisen ja vapautumisen musiikin avulla, mutta en opettamalla vaan auttamalla. En olisi vielä ennen opintojen alkua osannut arvata, että koskaan rakastuisin mihinkään ammattiin näin paljoa tai koskaan tuntisin kuuluvani niin vahvasti johonkin. Tai olevani niin vahvasti jotakin. Haluan, että musiikki on vain väline kohti päämäärää, ei päämäärä, tekemisen kohde tai itsetarkoitus.

Voisihan sen jo varovaisesti itselleenkin myöntään: ehkäpä minä sittenkin tahtoisin olla musiikkiterapeutti, joten ehkäpä minusta sittenkin tulee musiikkiterapeutti. Rakkaudesta musiikkiin ja ihmisten hyvinvointiin ja auttamiseen.

Eroon älypuhelinriippuvuudesta

Viime aikoina on paljon ollut puhetta someriippuvuudesta ja ihmisten irtaantumisesta toisistaan. Ihmiset eivät tapaa toisiaan enää kasvotusten tai juttele puhelimessa. Yhteydenpito hoidetaan nopeilla viesteillä, seurataan toisten tekemistä sosiaalisessa mediassa ja itse eletään vahvasti sen kautta. Itsessäni olen huomannut vastaavanlaisia piirteitä. Koen kuitenkin ongelmana älypuhelimen käytön, en niinkään sosiaalista mediaa suoranaisesti. 

Älypuhelimen monikäyttöisyys on huomattava helpotus elämässä, mutta myös selvä haaste. Omalla kohdallani tuntuu enemmän olevan puhelinriippuvuudesta kuin someriippuvuudesta. Itse saatan näpertää puhelinta kotona ollessa jatkuvasti keskittymättä oikeastaan yhtään mihinkään. Pitkin päivää tulee selaitua somea, katseltua videoita, pelailtua, viestiteltyä tai muuta vastaavaa.

Kaikki tämä on selkeästi vaikuttanut hyvinvointiini. Keskittymiskykyni on olematon, olen levoton ja unenlaatu ja -pituus ovat heikentyneet. Huonon unirytmin ja -laadun vuoksi myöskin syöminen ja liikkuminen on kärsinyt. Tämä myötä myös henkinen hyvinvointini on kärsinyt huomattavasti: on vaikeampaa suodattaa kanssaihmisten sanoja ja tekoja, kaikki ärsyttää ja hermo on kokoajan pinnassa. Salikortti on nyt usemman viikon kerännyt pölyä käyttämättömänä, suklaa kiinnostaa enemmän kuin porkkana ja puhelin on kiinnostavampi kuin opiskeluun liittyvät tehtävät ja materiaali. Saatan laittaa televisiosta jonkun sarjan tai elokuvan pyörimään kuitenkaan sitä katsomatta, koska keskittymiseni on kokoajan puhelimen näpräämisessä ilman sen kummempaa tarkoitusta. Myöskin itselleni niin rakas lukeminen on jäänyt vähemmälle keskittymisen vaikeuksien vuoksi ja se on ehdottomasti yksi niistä asioista mitkä haluan palauttaa ennalleen. Voisi siis todellakin rehellisesti sanoa suoraan puhelimen käytön riistäytyneen jo siinä määrin käsistä, että voi puhua älypuhelinriippuvuudesta. Ja koska olen aina ollut omissa oloissani hyvin viihtyvä, on se varmasti edesauttanut ongelman syntymisessä. 

Olen nyt päättänyt tehdä asialle jotain. Koska ehdoton kieltäminen tai kieltäytyminen ei koskaan johda hyviin tai pysyviin tuloksiin, olen päättänyt olla kuitenkin itselleni armollinen ja pyrkiä palaamaan niin sanottuun normaaliin elämään pikkuhiljaa  kahden kuukauden mittaisen jakson aikana.

Aloitan sillä, että asetan puhelimen käyttökiellon klo 22 jälkeen. Sen jälkeen noin tunnin ajan teen vielä jotain rauhallista, vaikka television katselua sohvalla löhöillen. Sitten mene nukkumaan kirja kainalossa tavoitteena, että Nukkumatti kalauttaa tajun kankaalle puoleen yöhön mennessä. Pyrin tästä lähtien heräämään päivittäin suunnilleen samaan aikaan klo 8-9 aikoihin ja aion korjata myös ruokavalioni ja liikunnan taas kuntoon.

Yksi merkittävistä muutoksista mitä aion myös tehdä on puhelimen näpertäminen heti aamusta. Käytännössä minulla lähtee joka päivä käyntiin sammuttamalla herätyksen puhelimesta ja siinä samalla aloitan jo heti puhelimen näpräämisen vuoteessa makoillen. Siinä saattaa aamusta kulua huomattava määrä aikaa. Tämäkin loppuu nyt. Sähköpostit, sosiaalinen media ja viestit saavat nyt odottaa nousemisen ja aamupalan jälkeen. En kuitenkaan päiväsaikaan aio asettaa mitään käyttörajoja, kuten minuutti- tai tuntimääriä, koska puhelimen tarve päivittäin vaihtelee ja hoidan sillä myös opintoihin ja työhön liittyviä asioita. Pyrin kuitenkin vähentämään työhön ja opintoihin liittymätöntä, niin sanottua turhanpäiväistä näpräilyä ja pelaamista, vaikkakaan en sitä myöskään kokonaan lopeta. 

Haluan nähdä miten puhelimen käytön vähentäminen vaikuttaa kokonaisvaltaisesti hyvinvointiini ja elämääni kokonaisuudessaan, joten päätin tehdä tästä projektista julkisen. Silloin on vastuussa muillekin kuin vain itselleen ja näin ollen joutuu siirtymään oikeasti sanoista tekoihin. Aion joka sunnuntai kirjoittaa kuluneelta viikolta tekstin miten viikko on sujunut ja mitä muutoksia, jos ollenkaan, on tapahtunut.

 

Wish me luck!

Autuaaksi tekevät antibiootit

Nuo hyvät, pahat, keskisuuret pillerit.

Suomalaisissa elää sitkeästi harhaluulo, että flunssa paranee antibiooteilla ja että jokaiseen räkätautiin löytyisi apteekin hyllystä pikaparannuskeino. Flunssa kun sattuu kuitenkin olemaan virustauti. Siihen ei ole parannuskeinoa potemisen lisäksi olemassa eikä koskaan tule olemaankaan. Flunssavirus on muuntautuva virus. Se vaihtaa muotoaan jokaisessa ihmisessä ja minun toiselle tartuttama virus ei siitä toisesta edetessään ole se enää se sama, jonka minä hänelle annoin. Näin ollen voit saada tartuttamaltasi ihmiseltä flunssan uudelleen täysin uutena versiona antamastasi viruksesta.

Flunssan sairastamiseen on hyvä nyrkkisääntö: hoitamattomana flunssa kestää sen kaksi viikkoa, lääkkeillä 14 päivää. Myös muun muassa poskiontelotulehdus paranisi itsestään suurimmassa osassa tapauksista ilman antibioottia ja silti niitä määrätään suorilta lähes aina. On olemassa erilasia antibiootteja laajakirjoisista aina täsmäkäyttöön. Ja lääkärin tulisi aina käyttää harkintaa niitä määrätessä.

On useita syitä miksi potilaille määrätään liiankin herkästi antibiootteja. Jokaisella lääkärillä varmasti omansa. Mutta tämä leväperäisyys johtaa useisiin erilaisiin ongelmiin. Suurin niistä on maailmanlaajuinen. Mitä enemmän antibiootteja käytetään (turhaan ja aiheesta), sitä helpommin syntyy vastustuskykyisiä bakteereja. Viimeaikaisista hyvin esillä olleet MRSA, ESBL ja VRE ovat jo tulleet pysyvästi hoitomaailmaan. Muutamassa vuosikymmenessä olemme taas tilanteessa, jossa ihmiset alkavat kuolla perustulehdussairauksiin, koska vastustuskykyisiin bakteereihin eivät nykyiset antibiootit enää tule puremaan.

Antibiootit myös aina tuhoavat suoliston hyvää bakteerikantaa ja 70 prosenttia vastustuskyvystähän löytyy siis sieltä. Eli lääke, joka tappaa taudin, vahingoittaa myös vastustuskykyä merkittävästi. Ennen ei myöskään suositeltu maitohappobakteerien käyttöä antibioottien aikana, kuten nykyään. Kuitenkaan maitohappobakteeritkaan eivät kykene estämään kaikkia vaurioita. Antibiooteista johtuvat suolisto- ongelmat voivat kestää kuukausia, jopa vuosia ja joskus aiheuttavat myös pysyviä vaurioita.

HUS:n infektiosairauksien klinikan ylilääkäri Asko Järvinen jo vuonna 2013 MTV:n Studio55- ohjelmalle antamassaan haastattelussa vertasi antibiootteja ydinpommin:

– Antibiootti on vähän kuin ydinpommi. Se tuhoaa kaiken, mihin se tepsii. Valtaosa elimistön bakteereista on hyviä bakteereja ja ne saavat aina nokkiinsa ja kärsivät, kun antibioottikuurin ottaa. Tavallisimmat haitat ovat, että voi tulla antibiootin aiheuttama ripuli, kun paksunsuolen bakteerikanta kärsii, tai monet naiset saavat emättimen hiivatulehduksen, Järvinen valottaa tunnettuja haittoja.

– Nyt on alettu kiinnostua entistä enemmän myös siitä, miksi meillä on nämä kaikki bakteerit – ne tuskin ovat siellä turhaan. Voi olla, että bakteerikannan häiriintyminen on monen sairauden taustalla. Nämä ovat toistaiseksi hypoteeseja, mutta puhutaan jopa, että niillä saattaisi olla vaikutusta metabolisiin oireyhtymiin tai jopa joihinkin psyykkisiin ongelmiin.

Haastattelu on edelleen nähtävissä Studio55:n nettisivulla. Suosittelen katsomaan kyseisen haastattelun, jossa kerrotaan hyvin kansantajuisesti antibioottien aiheuttamista ongelmista. Laitan linkin videoon blogin loppuun. 

Ongelmia tulee myös yksilötasolla. Antibiootit voivat aiheuttaa allergisia reaktioita, ripulia ja vaikuttaa pitkään ravintoaineiden imeytymiseen. Niillä on arvioitu olevan myös suurempi merkitys autoimmuunisairauksien puhkeamiseen, kun mitä aiemmin on arveltu.

Voin tässä hieman avata omakohtaista antibioottitarinaani lyhykäisyydessään:

Aloin kärsiä voimakkaista hengitystie- infektioista 2000- luvun alkupuolella asuessani homeisessa vuokra- asunnossa 6 vuotta. Kun pääsin homeista asunnosta, aloin työskennellä uudessa työpaikassa, joka sitten lopulta myös myönnettiin olevan myös homeessa. Siellä kerkesin työskennellä ensin 3 vuotta ja sitten myöhemmin puoli vuotta.

Kaksi seuraavaa työpaikkaani olivat myös homeessa (itseasiassa ovat edelleen, mutta yksi näistä mainitsemistani on kuitenkin jo korjauksen alla). Jatkuva homeelle altistuminen ja varmasti myös silloinen tupakointi johti antibioottikierteeseen jatkuvien sairastelujen vuoksi, joka kesti lähes 10 vuotta useine keuhkokuumeinen ja bronkiitteineen. Söin myös useita kortisonikuureja vuosien aikana ja jouduin käyttämään keuhkoihin inhaloitavia lääkkeitä. 

Tämä kaikki johti siihen, että noin kaksi vuotta sitten sain suolistotulehduksen, johon luulin ihan rehellisesti kuolevani. Se kipu oli jotain niin sietämätöntä ja kesti useamman viikon. Vaikkakin nykyään saan antibiootteja vain tarkkaan harkitusti, kannan pysyviä vaurioita lopun elämääni mukanani. Ruoansulatuskanavaoirestoni on kroonistunut ja tälläkin hetkellä kirjoitan blogia ruokatorvi tulehtuneena vaikka en antibiootteja ole edes lähiaikoina syönyt.

Harkitse siis oikeasti tarkkaan tarvitsetko oikeasti kaikkia lääkkeitä, joita joko tarjotaan tai pyydät. Koska kaikilla lääkkeillä on aina omat haittavaikutuksensa. Varsinkin liiallisella käytöllä tai väärinkäytössä. Lähtökohtaisesti terveet elintavat, kuten kasvipainotteinen ruokavalio, liikunta, riittävä uni ja nesteensaanti, sosiaaliset suhteet ja mielihyvää tuottavat harrastukset tulisivat olla hyvinvoinnin perusta. Poislukien tietenkin pysyvää lääkitystä vaatimat sairaudet.

Vilustumissairaudet paranevat valitettavasti vain ajan kanssa ja potemalla. Tsemppiä ja jaksamista taas kaikille alkavalle flunssa- ja influenssakaudelle. Kaivakaa jo nenäliinat, villasukat, teekuppi, Jaffa- pullo ja mielisarja valmiiksi vaikka DVD-laitteen vierelle odottamaan sitä taas väistämättä saapuvaa flunssa-aaltoa. 

 

Lähteet:  https://www.studio55.fi/terveys/article/yliaakari-vertaa-antibiootteja-ydinpommiin-kaikkia-haittoja-ei-tunneta/2412240

Duodecim Terveyskirjasto

Oma 10 vuoden aikana kertynyt tietotaito hoitoalalta

Kultaa omat haavasi, kanna arpesi ylpeydellä

Kintsugi on japanilainen metodi, jolla rikkinäinen keramiikka- astia  korjataan liimaamisen sijaan kullan, hopean ja platinan sekoituksella, jolloin osien väliset raot täytetään seoksella ja osat jäävät näkyviksi. Metodin filosofiana on virheiden piilottamisen sijaan niiden korostaminen, jolloin saadaan aikaan jotain vielä kauniimpaa kuin alkuperäinen astia. Astian rikkoutuminen ja säröt ovat osa astian historiaa eikä niitä peitellä tai salailla. Epätäydellisyyksien ja virheiden omaksuminen osaksi vieläkin kauniimpaa kokonaisuutta tuntuu upealta ajatukselta myös elämän ohjenuorana.

Read More

Tähän naseva otsikko hoitoalasta, joka herättää lukijan huomion!

 

Kyllä, otsikko on tahalleen tuollainen, ei mikään moka. Sain sillä sinut lukemaan tätäkin tekstiä. 

Olen tässä reilun kuukauden ajan taas tehnyt keikkaa hoitajan univormussa. Lähes puolen vuoden jälkeen hoitaja-asuun pukeutuminen on herättänyt paljon pohtimista, varsinkin kun tulevaisuudessa toivon olevani se, joka edistää nimenomaan hoitajien työhyvinvointia monien muiden hyvinvointia edistävien töiden lisäksi. Olen nyt viime viikot katsonut hoitomaailmaa ihan toisenlaisin silmin ja olen suorastaan pöyristynyt.

Aikaisemmin olin liian lähellä nähdäkseni alaa vaivaavia ongelmia kokonaisuuksina, koska olin itse oman työpahoinvoinnin valtaama. Nyt pääsen katsomaan työhyvinvoinnin todellista tilaa kuin ulkopuolisen silmin, mutta silti rehellisesti. Koska minut tunnetaan jo entuudestaan, voivat kollegat käyttäytyä rennosti läsnäollessani, mutta en itse ole työyhteisöjen jäsen päivittäisessä työssä ja näin ollen olen tietyllä tapaa ulkopuolinen.

Se mikä ensimmäisenä iski silmään jokaisessa paikassa, jossa univormun olen päälleni vetänyt, on hoitajien hyvinvoinnin polkeminen. Näyttäisi siltä, että hoitoalaa ajetaan huonolla johtamisella alas kun Postia konsanaan. Menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin tai osoittamatta sormellani suoraan kenenkään tai mihinkään, totean vaan, että jos ymmärtää miten Suomen Postia tällä hetkellä johdetaan, ymmärtää myös miten hoitoalaa johdetaan. Hoitajien työhyvinvoinnista ei edes puhuta vaikka se on koko hoitoalan kulmakivi. Jos hoitaja ei voi hyvin, ei hoidettavakaan saa ansaitsemaansa hoitoa. Niin se vain on.  

Toinen mikä minua vaivaa hoitajana sekä ihmisenä, on joiden omaisten kohtuuttomuus. Ja tämä on se mikä minua on aina hoitajana kuormittanut kaikkein eniten. On käsittämätöntä, että aikuiset ihmiset eivät kykene rakentavaan ja asialliseen keskusteluun normaalilla äänenpainolla vaan asiat pitää hoitaa jostain syystä huutamalla, vaatimalla ja riehumalla.

Kun minä astun bussiin mennäkseni tiettyyn määränpäähän, toivotan kuskille esimerkiksi hyvää huomenta tai tervehdin reippaasti muulla tavoin ja luotan siihen, että bussikuski osaa ajaa bussin ajallaan sinne minne sen on määrä mennäkin kolaroimatta tai eksymättä.

Pitäisikö minun sittenkin pelata varman päälle ja tervehtimisen sijaan alkaisinkin suorilta karjua, että “Katokin, p****le, että ajat sinne Tikkurilan asemalle kunnolla ja ajallaan, pysähdyt sitten myös niillä s****nan pysäkeillä jos joku heilauttaa kättää ja haluaa kyytiin. Koska ethän sinä koulutettuna bussikuskina voi tietää, että ne käsien heiluttajat haluavat kyytiin tai miten tätä bussia ajetaan, jos minä matkustajana ja paremmin tietävänä asiakkaan en siitä sinulle kertoisi!”?

Tai vastaavasti kaupan kassahenkilö tervehtimisen sijaan, kampeisinkin itseni sinne kassakoneen taakse näyttämään sille oman alansa ammattilaiselle miten niitä tuotteita sinne masiinaan oikein piipataan.

Mikä saa ihmiset luulemaan, että hoitajille kuitenkin saa puhua miten tahtoo? Ymmärrän täysin, että omaisilla on huoli omasta sairaasta perheenjäsenestään, mutta oikeuttaako se olemaan töykeä, röyhkeä, epäkohtelias ja epäasiallinen? Tai menemään henkilökohtaisuuksiin haukkuen hoitajan ulkonäkö tai kyseenalaistamaan hänen tietotaitonsa hoitoalan ammattilaisena? Mikä saa ihmiset uskomaan tietävänsä googlettamisen jälkeen paremmin potilaan hoitoon liittyvät kohdat kun vuosia ja taas vuosia kouluttautunut ja taas vuosien ja vuosien ammattitaidon omaava hoitohenkilökunta?

Kyllä, olet tuntenut äitisi ennen kun dementiaa aiheuttava sairaus muutti hänen käytöksensä ja luonteensa. Kyllä, tunsit äitisi joka kasvatti sinut ja piti sinusta huolta. Mutta tunnetko tosiaan sitä äitiäsi, jonka hoitohenkilökunta kohtaa päivittäin hoivaosastolla? Jonka hygieniasta, ravitsemuksesta, kuntouttamisesta, henkisestä hyvinvoinnista ja miljoonasta muusta asiasta, josta ihmisen kokonaishyvinvointi koostuu, huolehtii kaiken sen muun lisäksi mitä hoitajan toimenkuvaan kuuluu. Tunnetko sinä tosiaan sen äitisi, jota käyt ehkä viikottain tai kuukausittain katsomassa? Vai luottaisitko sittenkin siihen, että hoitohenkilökunta aidosti haluaa potilailleen hyvää ja tekee parhaansa? Että joskus tilanne onkin niin, että hoitohenkilökunta tietää ja tuntee potilaan omaista paremmin?

Itse olen työskennellyt laajasti eri hoitoalan osa- alueilla reilun 10 vuoden ajan jatkuvasti lisäkouluttaen itseäni ollakseni parempi hoitaja ja pitääkseni ammattitaitoani ja osaamistani ajantasalla hoitoalan ollessa niin paljon muutakin kun itse potilaan sairauden hoitoa tai kuntouttamista. Olen perehtynyt muun muassa erilaisiin arviointimenetelmiin, potilastietojärjestelmiin sekä ergonomiaan ja kuntouttavaan työhön. Olen panostanut erityisen paljon ihmisten kohtaamiseen, jossa ihminen hoitaa ihmistä ennemmin kuin hoitaja hoitaa potilasta. Silti omainen, joka ei koskaan ole edes nähnyt minua tekemässä työtäni, tiesi antaa palautetta kehottaen minua vaihtamaan alaa, koska ilmaisin asian hänen omaisen kohdallaan niin kuin se oli. Kerroin siis totuuden, joka ei omaista miellyttänyt  ja näin ollen olen huono hoitaja. Onneksi olen oppinut jo jättämään tämän sortin “palautteet” omaan arvoonsa. Monta asiaa olen elämässäni väärin tehnyt ja monessa asiassa olen huono, mutta sen tiedän, että olen hyvä hoitaja sanoi kuka siitä mitä tahansa.

Tämä kuitenkin saattaa tulla monelle yllätyksenä, joten nyt viimeistään tässä vaiheessa kannattaa istuutua jos ei vielä niin ole tehnyt: hoitajatkin ovat ihmisiä. Kyllä, luit oikein. Ihkaoikeita ihmisiä. Niin kuin kuka tahansa ihminen, myös hoitaja tuntee erilaisia tunnetiloja. Hoitajaa loukkaa kun hoitajaa haukutaan, hoitajasta myös tuntuu pahalle kun hoitajan ammattitaitoa tai ihmisyyttä väheksytään, mutta hoitaja osaa myös iloita ja olla kiitollinen kauniista sanoista ja kiitoksista.

Tämä toinenkin asia saattaa tulla vielä isompana yllätyksenä: hyvän hoidon saamisen edellytyksenä ei ole se, että huutaa ja vaatii. Se tulee ihan oletusasetuksena. Mutta jos aloittaa hoitosuhteen vaatimalla, huutamalla ja tietämällä paremmin kun ammattilainen sen sijaan, että keskustelee asiallisesti niin, että kaikkia osapuolia kuunnella ja arvostetaan, niin mitä luulet, että vastaako metsä niin kuin sinne huudetaan?

Moni muukin asia on rempallaan ja kaipaisi kipeästi korjausliikkeitä hoitoalalla, mutta niihin ei ihan yksi tai kaksikaan blogitekstiä riitä. Siksi palaan niihin sitä mukaan kun niitä kohtaan. Tämä nyt sattui pohdituttamaan tällä kertaa.

Onneksi nyt näen epäkohdat selkeämmin ja voin alkaa työstämään niitä tulevan ammattini kautta yhdessä hoitoalan ammattilaisten kanssa. Tämä on myös saanut minut haluamaan saada hoitoalan ulkopuoliset ymmärtämään paremmin hoitomaailmaa, hoitajia ja mistä kaikesta ihmisen kokonaishyvinvointi oikeasti koostuu. Siksi blogini on nyt jaettu kolmeen osaan: on yleinen osio, jossa pohdin yleisesti ottaen maailmanmenoa, on musiikki- osio, jossa kerron musiikkiuraani liittyvistä tapahtumista ja pohdinnoista ja sitten on vielä hyvinvoinnin osio, jossa muun muassa pohdin hoitajuutta, hyvinvointiasioita yleisesti ja kohdistetusti ja kerron oman yritykseni hyvinvointikoulutuksista.

Nyt jos koskaan koen, että ihmiset kaipaavat lisää hyvinvointia, musiikkia ja yhteisöllisyyttä sekä luottamusta toisiin ja toisten ammattitaitoon ja toivon kaikille työrauhaa omassa työssään niin ulkopuolisten kuin kollegoidenkin taholta. Ja varsinkin hoitajien työhyvinvointi on tärkeämpää kuin koskaan. Musiikki ja ihmisten hyvinvointi ovat minulle intohimoja. Ja mikä parasta: ne sopii yhteen mitä mainioimmin.

Syksyn kuulumiset :)

Tällä kertaa en kirjoita siitä mikä ihmetyttää, askarruttaa, ärsyttää tai ilahduttaa. Vaan tällä kertaa kerron mitä minulle kuuluu ja mitä tällä hetkellä tapahtuu. Kaikkea uutta ja ihmeellistä, vanhaa ja tuttua. Kaikenlaista tapahtuu ja kiirettä pitää.

Aloitetaan vaikka siitä, että MariaAnele on nyt virallisesti yrittäjä. Tämän viikon maanantaina koitti se päivä kun MariaAnele Music & Wellness- yritys näki päivän valon. Samana päivänä siis kun täytin vuosia. Itse täytin 36 vuotta ja toivon, että samana päivänä syntynyt firmani täyttäisi vuosia yhtälailla minun kanssani seuraavat 36 vuotta. Monia on ehkä mietityttänyt mitä yritykseni alkaa tekemään ja siihen vastaan myös tässä:

Näin alkuun aion tehdä puhtaasti musiikkialan töistä trubaduurikeikkoja sekä musiikkityöpajoja. Myöhemmin toivottavasti tulevat vielä laulunteon tilaustyöt. Toisena on musiikkia, hoitoalaa ja klovneriaa sekoittavat hyvinvointipalvelut mm. hoitajien työhyvinvointikoulutukset, esiintymispelon ja virheiden tekemisen pelon voittamisen koulutukset ja muut musiikkia soveltavat koulutukset.

Loppukuun syyskuuta elelen vielä aika hiljaiseloa ja painan hoitoalan keikkoja samalla kun vien asioita eteenpäin, mutta lokakuussa alkaa sitten jo tapahtua taas enemmän. Saan silloin valmiiksi tiimivalmentaja/musiikkivalmentajan koulutuksen, aloitan vähän pidemmän ja kattavamman biisinteon koulutuksen, käyn muutaman lyriikkakouluksen ja loppuvuodesta starttaa myös kulttuurialan yrittäjän ammattitutkintoon johtava koulutus. Lisäksi haen klovneriaan lisäoppia seniorityöhön soveltavasta kurssista sekä klovnerian jatkokurssista. Muutama muukin isompi projekti toivottavasti saa tuulta allensa ja toteutuvat tämän ja/tai ensi vuoden aikana.

Tämän kaiken lisäksi jatkan biisien tekoa taka- alalla ja toivottavasti myös starttailen oman ensimmäisen levynkin tekoa. Se kuitenkaan ei ole prioriteeteissa vielä vaan musiikin soveltava käyttö ihmisten hyvinvoinnin edistämisessä on tällä hetkellä se mun juttu.

Blogihommat jatkuu tiiviimpänä kun tähän asti ja tulevat kertomaan enemmän ja useammin mitä minä olen tekemässä ja kenen kanssa. Lisäksi omat verkkosivut ovat jo työn alla sekä Youtube-kanava odottaa valmiina enää vaan sisältöä.

Että sellaista näin alustavasti tällä kertaa,

aurinkoista syksynalkua ja kaunista ruskaa odotellessa

-Maria-

SÄÄ- Se nyt on mitä on

Lauantaina Kiira-myrsky pyyhkäisi Suomen yli vieden mukanaan taloista katot ja kiskoi puut juurineen maasta, mutta se mitä se ei vienyt, on suomalaisten jatkuva nillitys säästä. Se ei ole koskaan hyvä tai sopiva, ei sitten millään muotoa. Kesällä sataa liikaa tai on liian kuuma. Talvella on liikaa tai liian vähän lunta, liian kylmä tai ei tarpeeksi pakkasta. Keväällä haisee pahalle eikä se tule tarpeeksi ajoissa ja syksyllähän sataa AINA. Koska Suomessa sataa aina, ihan aina!

Ensinnäkin Suomi jo maantieteellisesti on sinänsä haasteellisessa paikassa noiden helteiden suhteen. Johan sen luulisi jo järkikin sanovan, että jos niitä kaipaa niin liian pohjoisessa ollaan. Ei siinä auta kun ottaa lentokone alleen ja lähteä etsimään sitä sieltä etelästä. Siellä sitä kuulemma on. Ei taida sataakaan, ei kun hetkinen… Sadekausi. No mutta eihän se sade siellä lämpöisessä niin paljoa ärsytä kun koti-Suomessa.

Toisekseen, sää nyt on mitä on. Se on vaan otettava se mitä taivaalta tulee, koska siitä suunnattomasta narinasta sosiaalisessa mediassa huolimatta luontoäiti ei sitä kuuntele. Luontoäiti ei taida olla kovinkaan aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä. Uskoisin siis aika vahvasti siihen, että se rutina on turhaa. Tokihan voisi olla kokeilemisen arvoista se, että kollektiivisesti aloitetaan kaikki valittamaan niin paljon kun oman kropan valitusvarastoista lähtee ja itketään yhdessä kovaan ääneen kun juuri MINUN vapaapäivänäni sataa. Saattaahan se sää siitä muuttuakin jos tarpeeksi moni valittaa yhtä aikaa Facebookissa.

Kolmas asia mikä itseäni jaksaa huvittaa vuodesta toiseen on se miten tosissaan ihmiset ottavat sään ja varsinkin ne sääennusteet mitä meteorologit työkseen meidän iloksi puuhailevat. Itse olen loogista päättelykykyä hyväksikäyttäen tullut siihen tulokseen, että ihan nimensä perusteella en usko sääENNUSTEEN olevan täyttä faktaa. Enkä muista koskaan kuulleeni yhdenkään meteorologin väittävänkään omia ennusteitaan satavarmoiksi. Sitähän se on, ennustamista. Eli sitä, että saattaapi olla, että sataa. Saattapi olla, että ei. Mitäs jos vain jätettäisiin nyt ne Poudat ja Paasoset lynkkaamatta ja arvostetaan sitä, että ne kuitenkin antavat edes jonkinlaista viitettä siitä onko ulkona kylmä vai hel***in kylmä.

Neljäs asia mikä tuntuu suomalaisilta unohtuneen on se, että meillä on kaikki kokonaista neljä (4!) vuodenaikaa. Talvi, kevät, kesä ja syksy. Virallisesti kalenterissa talvi sijoittuu välille joulu-helmikuu, kevät maalis-toukokuu, kesä kesä-elokuu ja syksy syys-marraskuu. Tokihan käytännössä se ei ihan noin karkeasti jaotu, mutta mikä ihme siinä on, että sitä kesää aloitetaan nykyää odottelemaan ja kinumaan jo huhtikuussa? Se ei ole koskaan silloin tullut eikä tule, koska silloin on kevät. Ja vaikka se aurinko sattuisikin huhtikuussa paistamaan useamman päivän peräkkäin ja sulattamaan sen vähän lumen mitä talvi on maahan sadellut, niin silti se on kevät. Jos ei itselle muistu mieleen mikä vuodenaika onkaan meneillään, silloin kannattaa siirtää katse kohti puita. Ne tietää, koska niitä ei kiinnosta niinkään se lämpötila vaan valon määrä, joten riippumatta siitä onko maassa metri vai sentti lunta, tietää puut päivän pituudesta milloin pitäisi alkaa pukkaa silmua oksiinsa. Toki mukavampaahan se pukkaaminen on mitä lämpimämpää on ja siitä syystähän se pukkaaminen yltyy nopeammaksi mitä lähemmäksi kesää päästään. Mutta onko yksikään koivu päättänyt olla työntämättä niitä lehtiään pihalle, koska ulkona on vain se 15 astetta eikä 28? Muistelepa hetki. 

Olen jo useita vuosikymmeniä pukenut itse itseni. Joskus onnistuneesti ja joskus sitten taas vähän vähemmän onnistuneesti. Ja näinä epäonnenpäivinä kun vaatetus ei vastaa vallitsevaa säätilaa, olen oppinut yksinkertaisen kaavan: Kun on kylmä, laita enemmän vaatetta päälle. Kun on lämmin, vähennä vaatetta ja jos sataa, saattaa olla hyvä idea laittaa päällensä jotain sellaista mikä pitää kuivana, kuten sadetakki ja kumisaappaat. Se kuinka tarvitsee pukeutua, selviää erittäin näppärästi vilkaisemalla ikkunasta ulos ennen asunnosta poistumista ja ostamalla lämpömittarin vaikkapa siihen ikkunaan. Selviää näppärästi sitten kaksi asiaa yhdellä katsomiskerralla. Ja mitä sitten jos sataa. Antaa sataa. Se on se meidän juomavesi mikä siellä ropisee ja suodattuu pohjavesiksi. Mietipä kuinka mukava se olisi sitä vapaata viettää helteessä jos ei ole mitään mitä juoda. Siinä käy meinaan hassusti.

Mihinköhän tämäkin maa joutuisi jos loppuisi tuo turha valittaminen ja alettaisi taas käyttämään sitä kuuluisaa maalaisjärkeä? Sitä, että kaikki alkaisivat oikeasti ajattelemaan omilla aivoillaan ja käyttäisi sitä tietotaitoa hyväkseen mitä ainakin 9 vuoden peruskouluaikana meille on annettu. Mihin tämäkin maa joutuisi jos kaikki se energia mitä turhanvalittamiseen nyt menee, käytettäsikin johonkin rakentavaan ja yhteiskuntaa edistävään toimintaan? Mihin tämäkin maa joutuisi jos valittaminen ja pahanolon jatkuva levittäminen muuttuisikin hyväntuulen jakamiseksi ja toisten kehumiseksi? Mihin tämäkin maa joutuisi jos sen asukkaat alkaisivatkin oman navan tuijottelun sijaan miettiä ympäristöään ja mikä sille on hyväksi? 

 

Voisiko tämäkin maa taas olla se Suomi, joka oli kaikille se hyvinvointivaltio?

Mitäpä jos sinä omalla toiminnallasi voisitkin vaikuttaa joko positiivisesti tai negatiivisesti?

Ehdotan, että aloitetaan ensimmäisenä siitä, että loppuu tuo jatkuva säärutina. Siirrytään siitä sitten kohti sitä maailmanrauhaa. 

Kuka sä luulet mun olevan?

Tiedättekö? Tänään alkoi vähän ärsyttää. Ja ei tarvitse edes kysyä miksi, koska aion sen tässä kaikelle kansalle kertoa. Tällä kertaa aion kirjoittaa asiasta, joka on mietityttänyt jo pidemmän aikaa, mutta tänään se ensimmäistä kertaa alkoi ärsyttää niin sanotusti sillä isolla kädellä.

Ja se on ihmisten ennakkokäsitykset. Voisin kirjoittaa sata blogia aiheesta rasismi tai ennakkoluulot, mutta sitä ei tällä kertaa ole kyse, vaan ihmisten ennakkokäsitykset toisista ihmisistä. Mä olen nyt liian monta kertaa kuullut ihmisten sanovan tai käyttäytyvän kuin luulisivat tietävänsä kuka olen ja millainen olen. Itse olen toki ajoittain sortunut samaan toisten ihmisten kohdalla, mutta nykyään itse pyrin siihen, että tutustun ensin ihmiseen itseensä ja sitten vasta päätän mitä mieltä olen kyseisestä ihmisestä vai olenko mitään mieltään lainkaan.

Ihmisella on monta “roolia”: pitää käyttäytyä töissä tietyllä tavalla, vanhempana käyttäydyt lapsiasi kohtaan eri tavalla kun esimerkiksi ystäviäsi kohtaan. Ystävillesi näyttäydyt eri tavalla kun kumppanillesi ja kumppanillesi näyttäydyt ihmisenä sen mukaan kuinka paljon kumppaniisi luotat ja rakastat. Lisäksi siihen vaikuttaa myös se miten ihmiset ottavat sinut vastaan ja se miten ihmiset ympärilläsi hyväksyvät sinut. Hyväksyvätkö he ehdoitta ja vai varauksella? Sekin vaikuttaa siihen kuinka aidosti haluat ja voit olla oma itsesi. Näyttäydyt eri tavalla sille kenestä pidät kuin sille, jota et välttämättä haluaisi elämääsi.

Mutta se mikä minua alkoi tänään ärsyttämään on ihmisten ennakkokäsitykset nimenomaan minusta. Ja minkä perusteella? Sen perusteella mitä julkaisen sosiaalisessa mediassa? Sen mukaan miten käyttäydyn töissä? Sen mukaan miten olen käyttäytynyt koulussa? Mitä luulette, millä todennäköisyydellä se kertoo yhtään mitään minusta sellaisena kuin aidosti olen?

Se, että pureudun suorapuheisesti epäkohtiin tai omaan voimakkaita mielipiteitä, tarkoittaa ihan varmasti sitä, että en ole mukava tai kiltti ihminen. Tai jos sanon olevani introvertti, tarkoittaa se kaikkia niitä stereotypioita mitä introverteistä voisi tähänkin listata, mutta en sitä tee, koska siitä on jo oma tekstinsä. Se, että en suostu enää nielemään ihan kaikkea ja pidän omia puoliani tekee minusta vaikean ihmisen tai jotain siihen suuntaan. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Anteeksi siis mitä?

Voisin luetella tähän vaikka mitä piirteitäni kuten kiltti, lojaali, eläinrakas, huolehtivainen ja kaikkea sellaista, mutta miksi vaivautua? Ihmiset kun kuitenkin päättävät aina rajallisen tiedon ja omien tulkintojensa kautta oman mielipiteensä. Miksi siis vaivautua muuttamaan sitä käsitystä, koska vaikka kuinka perustelet ja väität vastaan niin se mielipide on ja pysyy? Mutta se ärsyttää silti. Ja ärsyttää oikeasti todella paljon. Tämänkin kirjoituksen vuoksi olen varmasti kaiken lisäksi vielä valittajakin. Eihän nyt nykypäivänä saa ketään yhtään mikään ärsyttääkään saatika sanoa sitä ääneen.

Mitäpä jos sinä siellä kuitenkin ensin tutustuisit kunnolla ihmiseen ja sitten vasta väität tietäväsi kuka hän on. Kaikki on osiensa summa. Mitäpä jos et olettaisi sosiaalisen median, huhupuheiden ja omien ennakkokäsitystesi perusteella kuka yleensäkään on yhtään mitään.

Itse voin sanoa, että eletystä elämästä viisastuneena en enää näytä todellista minääni kun muutamalle harvalle. Jos haluaa tietää mitä näistä osista summautuu ja haluaa nähdä sen kokonaiskuvan, täytyy minuun tutustua kunnolla ja ansaita se luottamus, että voin näyttää todelliset värini. Ja se on aikamoinen värien kirjo. Niin kun kaikilla meistä. Siellä on kirkkaita ja haaleita värejä. Värit sekoittuvat osin toisiinsa ja jatkavat sekoittumistaan, kirkastumistaan, haalistumistaan ja vaihtumistaan läpi ihmisen koko elämän. Minä en ole se ihminen, joka olin 13- vuotiaana tai 27- vuotiaana. Olen se, joka olen 35- vuotiaana ja tulen olemaan se, joka olen 43- vuotiaana ja sekään ei ole se kuka nyt olen. Elämä muokkaa ihmistä hyvässä ja pahassa. Minulla ei ole tähän asiaan kuin yksi neuvo:

Tutustu ihmiseen kunnolla ennen kuin väität tuntevasi hänet. Äläkä perusta yhtään mitään omien ennakkoajatustesi tai osittaisen tiedon perusteella. Kun pääset omien asenteittesi ohi, voit löytää jotain sellaista mitä et olisi ikinä luullut löytäväsi. 

Minä, introvertti

Introvertit on töykeitä ja omituisia. Ne eivät tykkää käydä ulkona ja haluavat aina olla yksin. Eihän sellaisen kanssa voi pitää hauskaa kun eihän ne osaa edes rentoutua. Niillä on varmaan huono itsetunto ja siksi ne vihaa muita ihmisiä. Ehkä ne kaikki ovat vain ujoja? Kaikkienhan pitäisi olla ulospäinsuuntautuneita ja aina iloisia. Se on sitä normaalia. Kyllähän tuollainen ujous siitä vielä häviää kun aikuiseksi kasvaa. Kasvaa siitä ulos. Kyllä elämä opettaa. Miten sellaisen kanssa voisi edes seurustella? Introvertithän on niin viallisia, kuka sellaisen korjaa? Kuuluu selvästi yhteen toisen samanlaisen kanssa.

Kuulostaako tutulta? Noinhan yleensä introverteistä ajatellaan. Itse olen sellainen enkä allekirjoita noista mitään enkä tunnista itseäni tuosta kuvauksesta.Kaikki, jotka minut tuntevat tietävät, että sana ujo ei kuvaile minua pätkän vertaa enkä vihaa ihmisiä. Toisaalta, ehkä sittenkin suostun ottamaan tuon omituisen omiin nimiini, mutta en negatiivisessa mielessä. Olen hurmaavan omituinen omalla persoonallisella tavallani. Osaan olla hyvinkin ulospäinsuuntautunut, mutta säätelen sitä vain pieniin annoksiin, koska se uuvuttaa ja vaatii todella paljon vastapainoksi yksinoloa. Eikä kukaan oikeasti voi olla kokoajan iloinen ja hyvällä tuulella. Ja ei, kenenkään ei tarvitse korjata minua, koska en ole intorverttiyyden takia millään tavalla rikki.

Mikä siis on introvertti? No ei ainakaan erakko. Ne tyypit ovat ihan oma lukunsa ja niistä en tiedä tuon taivaallista. Introvertit ovat herkempiä ympäristön ärsykkeille ja näin ollen uupuvat toisten ihmisten läsnäolosta herkemmin ja latailevat akkujaan mielellään yksin. Ekstrovertti se sitten tuppaa saamaan ilonsa ihmisporukoista. Miten joku voikaan rentoutua hirveässä ihmishälinässä ja touhussa? Se taas on introvertille täysi mysteeri. Introverttiys ei myöskään ole mitään mistä pitäisi “parantua”. Se on synnynäinen taipumus, kuten vasenkätisyys (ja tietenkin minä satun olemaan molempia). Introvertit ovat puheliaita ja rentoja tuttujen ihmisten seurassa ja yleensä hiljaisempia tuntemattomassa porukassa eikä siinä juurikaan viihdy tai kaipaa tehdä uusia tuttavuuksia. Introvertit usein myös jännittävät uusia tilanteita ja ihmisiä ekstrovertteja enemmän. Introvertti tykkää pitää piirinsä pieninä. Meillä on kuitenkin ihan yhtä hyvät sosiaaliset taidot kun muillakin. Introvertit ovat usein hyvin suorapuheisia eivätkä jaksa lätistä turhista. Käyttävät mielellään sen energiansa asiasta puhumiseen jonnin joutavuuksien sijaan.

Vaikka introvertti tykkää viettää aikaa yksinään, usein se ei kuitenkaan tarkoita yksinäisyyttä, koska yksinolo on valinta. Emme me kuitenkaan aina ja kokoajan haluta olla yksin. Viihdymme vaan pienemmissä porukoissa ja lyhyemmän aikaa kerrallaan. Introverteillä on useita vahvuuksia, joita muutama mainitakseni ovat mm. hyvä keskittymiskyky, itsenäisyys, analyyttisyys, vastuuntuntoisuus ja tiedostavat hyvin erilaisia riskejä. Introvertit tykkäävät usein kulkea omia polkujaan eivätkä seuraa sitä mitä muut tekevät ja harvoin seuraavat erilaisia trendejä.

Introverttejä ei voi kuitenkaan luokitella yhteen kastiin. Meitä on moneen lähtöön. Niin kun ekstroverttejäkin. Vai oletteko te kaikki samanlaisia? Yhtä pölpöttävää ihmiskastia? Onko kaikki homoseksuaalit samanlaisia? Kuin Robin Williams Birdcage- elokuvassa? Turhaa luokittelua, sanon minä. Introvertti ei ole valinnut olla introvertti. Hän on syntynyt sellaiseksi, elää sellaisena ja sillä hyvä.

Introverteillä ja ekstroverteillä on kuitenkin usein hyvin samanlaiset käsitykset perheestä, terveydestä ja rakkaudesta. Se saattaa vaan toiminnassa näkyä hieman eri tavalla. Eikä ole mitään syytä miksi nämä kaksi eivät voisi muodostaa hyvin toimivaa parisuhdetta yhdessä. Usein se on jopa loistava yhdistelmä.

Miksi sitten introvertti olisi loistava puoliso, saatat ehkä kysyä? Siksi, että:

Ekstrovertti tykkää puhua ja introvertti tykkää kuunnella

Introvertti pettää puolisoaan harvemmin, koska pelkästään yhden jatkuvan suhteen ylläpitäminen on ihan tarpeeksi uuvuttavaa. Siihen jos pitäisi vielä toinenkin ottaa vierelle ja keksiä kaikki ne valheet ja juonittelut. Liian uuvuttavaa, ei jaksa.

-Introvertti on lojaali. Pitkälti samasta syystä kun edellä mainittu. Puolisoon tutustuminen ja tottuminen on jo introvertiltä niin iso kompromissi, ettei sitä jaksa olla tekemässä aina uudestaan ja uudestaan. Kun löytyy se hyvä niin introvertti pitää siitä kyllä tiukasti kiinni.

-Jos tykkäät olla se, joka saa huomiota erilaisissa tilanteissa niin introvertti ei todellakaan ole varastamassa hetkeäsi vaan antaa sinut loistaa omassa valossasi.

Tai jos nyt ihan vakavasti otetaan niin:

Koska introvertit ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin ekstrovertitkin: kaipaavat rakkautta, läheisyyttä, seksiä, perhe- elämää, kokemuksia, haaveilevat ja unelmoivat, käyvät kouluja, tekevät töitä, kulkevat bussilla, hymyilevät tuntemattomille, halaavat, keskustelevat, matkustelevat, suukottelevat, nukkuvat, syövät, tekevät oikeita ja vääriä valintoja elämässä eli elävät ihan “normaalia elämää”. Ja kirjoittelevat blogeja, laulavat, soittavat, tekevät musiikkia, esiintyvät, menevät opiskelemaan klovneriaa ja nauravat ihmisten ennakkokäsityksille.

Page 1 of 2

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén