MariaAnelen silmin

Laulaja-lauluntekijä ja muusikko, joka rakastaa seurata maailmaa ja sen ihmisiä

Tähän naseva otsikko hoitoalasta, joka herättää lukijan huomion!

 

Kyllä, otsikko on tahalleen tuollainen, ei mikään moka. Sain sillä sinut lukemaan tätäkin tekstiä. 

Olen tässä reilun kuukauden ajan taas tehnyt keikkaa hoitajan univormussa. Lähes puolen vuoden jälkeen hoitaja-asuun pukeutuminen on herättänyt paljon pohtimista, varsinkin kun tulevaisuudessa toivon olevani se, joka edistää nimenomaan hoitajien työhyvinvointia monien muiden hyvinvointia edistävien töiden lisäksi. Olen nyt viime viikot katsonut hoitomaailmaa ihan toisenlaisin silmin ja olen suorastaan pöyristynyt.

Aikaisemmin olin liian lähellä nähdäkseni alaa vaivaavia ongelmia kokonaisuuksina, koska olin itse oman työpahoinvoinnin valtaama. Nyt pääsen katsomaan työhyvinvoinnin todellista tilaa kuin ulkopuolisen silmin, mutta silti rehellisesti. Koska minut tunnetaan jo entuudestaan, voivat kollegat käyttäytyä rennosti läsnäollessani, mutta en itse ole työyhteisöjen jäsen päivittäisessä työssä ja näin ollen olen tietyllä tapaa ulkopuolinen.

Se mikä ensimmäisenä iski silmään jokaisessa paikassa, jossa univormun olen päälleni vetänyt, on hoitajien hyvinvoinnin polkeminen. Näyttäisi siltä, että hoitoalaa ajetaan huonolla johtamisella alas kun Postia konsanaan. Menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin tai osoittamatta sormellani suoraan kenenkään tai mihinkään, totean vaan, että jos ymmärtää miten Suomen Postia tällä hetkellä johdetaan, ymmärtää myös miten hoitoalaa johdetaan. Hoitajien työhyvinvoinnista ei edes puhuta vaikka se on koko hoitoalan kulmakivi. Jos hoitaja ei voi hyvin, ei hoidettavakaan saa ansaitsemaansa hoitoa. Niin se vain on.  

Toinen mikä minua vaivaa hoitajana sekä ihmisenä, on joiden omaisten kohtuuttomuus. Ja tämä on se mikä minua on aina hoitajana kuormittanut kaikkein eniten. On käsittämätöntä, että aikuiset ihmiset eivät kykene rakentavaan ja asialliseen keskusteluun normaalilla äänenpainolla vaan asiat pitää hoitaa jostain syystä huutamalla, vaatimalla ja riehumalla.

Kun minä astun bussiin mennäkseni tiettyyn määränpäähän, toivotan kuskille esimerkiksi hyvää huomenta tai tervehdin reippaasti muulla tavoin ja luotan siihen, että bussikuski osaa ajaa bussin ajallaan sinne minne sen on määrä mennäkin kolaroimatta tai eksymättä.

Pitäisikö minun sittenkin pelata varman päälle ja tervehtimisen sijaan alkaisinkin suorilta karjua, että “Katokin, p****le, että ajat sinne Tikkurilan asemalle kunnolla ja ajallaan, pysähdyt sitten myös niillä s****nan pysäkeillä jos joku heilauttaa kättää ja haluaa kyytiin. Koska ethän sinä koulutettuna bussikuskina voi tietää, että ne käsien heiluttajat haluavat kyytiin tai miten tätä bussia ajetaan, jos minä matkustajana ja paremmin tietävänä asiakkaan en siitä sinulle kertoisi!”?

Tai vastaavasti kaupan kassahenkilö tervehtimisen sijaan, kampeisinkin itseni sinne kassakoneen taakse näyttämään sille oman alansa ammattilaiselle miten niitä tuotteita sinne masiinaan oikein piipataan.

Mikä saa ihmiset luulemaan, että hoitajille kuitenkin saa puhua miten tahtoo? Ymmärrän täysin, että omaisilla on huoli omasta sairaasta perheenjäsenestään, mutta oikeuttaako se olemaan töykeä, röyhkeä, epäkohtelias ja epäasiallinen? Tai menemään henkilökohtaisuuksiin haukkuen hoitajan ulkonäkö tai kyseenalaistamaan hänen tietotaitonsa hoitoalan ammattilaisena? Mikä saa ihmiset uskomaan tietävänsä googlettamisen jälkeen paremmin potilaan hoitoon liittyvät kohdat kun vuosia ja taas vuosia kouluttautunut ja taas vuosien ja vuosien ammattitaidon omaava hoitohenkilökunta?

Kyllä, olet tuntenut äitisi ennen kun dementiaa aiheuttava sairaus muutti hänen käytöksensä ja luonteensa. Kyllä, tunsit äitisi joka kasvatti sinut ja piti sinusta huolta. Mutta tunnetko tosiaan sitä äitiäsi, jonka hoitohenkilökunta kohtaa päivittäin hoivaosastolla? Jonka hygieniasta, ravitsemuksesta, kuntouttamisesta, henkisestä hyvinvoinnista ja miljoonasta muusta asiasta, josta ihmisen kokonaishyvinvointi koostuu, huolehtii kaiken sen muun lisäksi mitä hoitajan toimenkuvaan kuuluu. Tunnetko sinä tosiaan sen äitisi, jota käyt ehkä viikottain tai kuukausittain katsomassa? Vai luottaisitko sittenkin siihen, että hoitohenkilökunta aidosti haluaa potilailleen hyvää ja tekee parhaansa? Että joskus tilanne onkin niin, että hoitohenkilökunta tietää ja tuntee potilaan omaista paremmin?

Itse olen työskennellyt laajasti eri hoitoalan osa- alueilla reilun 10 vuoden ajan jatkuvasti lisäkouluttaen itseäni ollakseni parempi hoitaja ja pitääkseni ammattitaitoani ja osaamistani ajantasalla hoitoalan ollessa niin paljon muutakin kun itse potilaan sairauden hoitoa tai kuntouttamista. Olen perehtynyt muun muassa erilaisiin arviointimenetelmiin, potilastietojärjestelmiin sekä ergonomiaan ja kuntouttavaan työhön. Olen panostanut erityisen paljon ihmisten kohtaamiseen, jossa ihminen hoitaa ihmistä ennemmin kuin hoitaja hoitaa potilasta. Silti omainen, joka ei koskaan ole edes nähnyt minua tekemässä työtäni, tiesi antaa palautetta kehottaen minua vaihtamaan alaa, koska ilmaisin asian hänen omaisen kohdallaan niin kuin se oli. Kerroin siis totuuden, joka ei omaista miellyttänyt  ja näin ollen olen huono hoitaja. Onneksi olen oppinut jo jättämään tämän sortin “palautteet” omaan arvoonsa. Monta asiaa olen elämässäni väärin tehnyt ja monessa asiassa olen huono, mutta sen tiedän, että olen hyvä hoitaja sanoi kuka siitä mitä tahansa.

Tämä kuitenkin saattaa tulla monelle yllätyksenä, joten nyt viimeistään tässä vaiheessa kannattaa istuutua jos ei vielä niin ole tehnyt: hoitajatkin ovat ihmisiä. Kyllä, luit oikein. Ihkaoikeita ihmisiä. Niin kuin kuka tahansa ihminen, myös hoitaja tuntee erilaisia tunnetiloja. Hoitajaa loukkaa kun hoitajaa haukutaan, hoitajasta myös tuntuu pahalle kun hoitajan ammattitaitoa tai ihmisyyttä väheksytään, mutta hoitaja osaa myös iloita ja olla kiitollinen kauniista sanoista ja kiitoksista.

Tämä toinenkin asia saattaa tulla vielä isompana yllätyksenä: hyvän hoidon saamisen edellytyksenä ei ole se, että huutaa ja vaatii. Se tulee ihan oletusasetuksena. Mutta jos aloittaa hoitosuhteen vaatimalla, huutamalla ja tietämällä paremmin kun ammattilainen sen sijaan, että keskustelee asiallisesti niin, että kaikkia osapuolia kuunnella ja arvostetaan, niin mitä luulet, että vastaako metsä niin kuin sinne huudetaan?

Moni muukin asia on rempallaan ja kaipaisi kipeästi korjausliikkeitä hoitoalalla, mutta niihin ei ihan yksi tai kaksikaan blogitekstiä riitä. Siksi palaan niihin sitä mukaan kun niitä kohtaan. Tämä nyt sattui pohdituttamaan tällä kertaa.

Onneksi nyt näen epäkohdat selkeämmin ja voin alkaa työstämään niitä tulevan ammattini kautta yhdessä hoitoalan ammattilaisten kanssa. Tämä on myös saanut minut haluamaan saada hoitoalan ulkopuoliset ymmärtämään paremmin hoitomaailmaa, hoitajia ja mistä kaikesta ihmisen kokonaishyvinvointi oikeasti koostuu. Siksi blogini on nyt jaettu kolmeen osaan: on yleinen osio, jossa pohdin yleisesti ottaen maailmanmenoa, on musiikki- osio, jossa kerron musiikkiuraani liittyvistä tapahtumista ja pohdinnoista ja sitten on vielä hyvinvoinnin osio, jossa muun muassa pohdin hoitajuutta, hyvinvointiasioita yleisesti ja kohdistetusti ja kerron oman yritykseni hyvinvointikoulutuksista.

Nyt jos koskaan koen, että ihmiset kaipaavat lisää hyvinvointia, musiikkia ja yhteisöllisyyttä sekä luottamusta toisiin ja toisten ammattitaitoon ja toivon kaikille työrauhaa omassa työssään niin ulkopuolisten kuin kollegoidenkin taholta. Ja varsinkin hoitajien työhyvinvointi on tärkeämpää kuin koskaan. Musiikki ja ihmisten hyvinvointi ovat minulle intohimoja. Ja mikä parasta: ne sopii yhteen mitä mainioimmin.

Syksyn kuulumiset :)

Tällä kertaa en kirjoita siitä mikä ihmetyttää, askarruttaa, ärsyttää tai ilahduttaa. Vaan tällä kertaa kerron mitä minulle kuuluu ja mitä tällä hetkellä tapahtuu. Kaikkea uutta ja ihmeellistä, vanhaa ja tuttua. Kaikenlaista tapahtuu ja kiirettä pitää.

Aloitetaan vaikka siitä, että MariaAnele on nyt virallisesti yrittäjä. Tämän viikon maanantaina koitti se päivä kun MariaAnele Music & Wellness- yritys näki päivän valon. Samana päivänä siis kun täytin vuosia. Itse täytin 36 vuotta ja toivon, että samana päivänä syntynyt firmani täyttäisi vuosia yhtälailla minun kanssani seuraavat 36 vuotta. Monia on ehkä mietityttänyt mitä yritykseni alkaa tekemään ja siihen vastaan myös tässä:

Näin alkuun aion tehdä puhtaasti musiikkialan töistä trubaduurikeikkoja sekä musiikkityöpajoja. Myöhemmin toivottavasti tulevat vielä laulunteon tilaustyöt. Toisena on musiikkia, hoitoalaa ja klovneriaa sekoittavat hyvinvointipalvelut mm. hoitajien työhyvinvointikoulutukset, esiintymispelon ja virheiden tekemisen pelon voittamisen koulutukset ja muut musiikkia soveltavat koulutukset.

Loppukuun syyskuuta elelen vielä aika hiljaiseloa ja painan hoitoalan keikkoja samalla kun vien asioita eteenpäin, mutta lokakuussa alkaa sitten jo tapahtua taas enemmän. Saan silloin valmiiksi tiimivalmentaja/musiikkivalmentajan koulutuksen, aloitan vähän pidemmän ja kattavamman biisinteon koulutuksen, käyn muutaman lyriikkakouluksen ja loppuvuodesta starttaa myös kulttuurialan yrittäjän ammattitutkintoon johtava koulutus. Lisäksi haen klovneriaan lisäoppia seniorityöhön soveltavasta kurssista sekä klovnerian jatkokurssista. Muutama muukin isompi projekti toivottavasti saa tuulta allensa ja toteutuvat tämän ja/tai ensi vuoden aikana.

Tämän kaiken lisäksi jatkan biisien tekoa taka- alalla ja toivottavasti myös starttailen oman ensimmäisen levynkin tekoa. Se kuitenkaan ei ole prioriteeteissa vielä vaan musiikin soveltava käyttö ihmisten hyvinvoinnin edistämisessä on tällä hetkellä se mun juttu.

Blogihommat jatkuu tiiviimpänä kun tähän asti ja tulevat kertomaan enemmän ja useammin mitä minä olen tekemässä ja kenen kanssa. Lisäksi omat verkkosivut ovat jo työn alla sekä Youtube-kanava odottaa valmiina enää vaan sisältöä.

Että sellaista näin alustavasti tällä kertaa,

aurinkoista syksynalkua ja kaunista ruskaa odotellessa

-Maria-

SÄÄ- Se nyt on mitä on

Lauantaina Kiira-myrsky pyyhkäisi Suomen yli vieden mukanaan taloista katot ja kiskoi puut juurineen maasta, mutta se mitä se ei vienyt, on suomalaisten jatkuva nillitys säästä. Se ei ole koskaan hyvä tai sopiva, ei sitten millään muotoa. Kesällä sataa liikaa tai on liian kuuma. Talvella on liikaa tai liian vähän lunta, liian kylmä tai ei tarpeeksi pakkasta. Keväällä haisee pahalle eikä se tule tarpeeksi ajoissa ja syksyllähän sataa AINA. Koska Suomessa sataa aina, ihan aina!

Ensinnäkin Suomi jo maantieteellisesti on sinänsä haasteellisessa paikassa noiden helteiden suhteen. Johan sen luulisi jo järkikin sanovan, että jos niitä kaipaa niin liian pohjoisessa ollaan. Ei siinä auta kun ottaa lentokone alleen ja lähteä etsimään sitä sieltä etelästä. Siellä sitä kuulemma on. Ei taida sataakaan, ei kun hetkinen… Sadekausi. No mutta eihän se sade siellä lämpöisessä niin paljoa ärsytä kun koti-Suomessa.

Toisekseen, sää nyt on mitä on. Se on vaan otettava se mitä taivaalta tulee, koska siitä suunnattomasta narinasta sosiaalisessa mediassa huolimatta luontoäiti ei sitä kuuntele. Luontoäiti ei taida olla kovinkaan aktiivinen sosiaalisen median käyttäjä. Uskoisin siis aika vahvasti siihen, että se rutina on turhaa. Tokihan voisi olla kokeilemisen arvoista se, että kollektiivisesti aloitetaan kaikki valittamaan niin paljon kun oman kropan valitusvarastoista lähtee ja itketään yhdessä kovaan ääneen kun juuri MINUN vapaapäivänäni sataa. Saattaahan se sää siitä muuttuakin jos tarpeeksi moni valittaa yhtä aikaa Facebookissa.

Kolmas asia mikä itseäni jaksaa huvittaa vuodesta toiseen on se miten tosissaan ihmiset ottavat sään ja varsinkin ne sääennusteet mitä meteorologit työkseen meidän iloksi puuhailevat. Itse olen loogista päättelykykyä hyväksikäyttäen tullut siihen tulokseen, että ihan nimensä perusteella en usko sääENNUSTEEN olevan täyttä faktaa. Enkä muista koskaan kuulleeni yhdenkään meteorologin väittävänkään omia ennusteitaan satavarmoiksi. Sitähän se on, ennustamista. Eli sitä, että saattaapi olla, että sataa. Saattapi olla, että ei. Mitäs jos vain jätettäisiin nyt ne Poudat ja Paasoset lynkkaamatta ja arvostetaan sitä, että ne kuitenkin antavat edes jonkinlaista viitettä siitä onko ulkona kylmä vai hel***in kylmä.

Neljäs asia mikä tuntuu suomalaisilta unohtuneen on se, että meillä on kaikki kokonaista neljä (4!) vuodenaikaa. Talvi, kevät, kesä ja syksy. Virallisesti kalenterissa talvi sijoittuu välille joulu-helmikuu, kevät maalis-toukokuu, kesä kesä-elokuu ja syksy syys-marraskuu. Tokihan käytännössä se ei ihan noin karkeasti jaotu, mutta mikä ihme siinä on, että sitä kesää aloitetaan nykyää odottelemaan ja kinumaan jo huhtikuussa? Se ei ole koskaan silloin tullut eikä tule, koska silloin on kevät. Ja vaikka se aurinko sattuisikin huhtikuussa paistamaan useamman päivän peräkkäin ja sulattamaan sen vähän lumen mitä talvi on maahan sadellut, niin silti se on kevät. Jos ei itselle muistu mieleen mikä vuodenaika onkaan meneillään, silloin kannattaa siirtää katse kohti puita. Ne tietää, koska niitä ei kiinnosta niinkään se lämpötila vaan valon määrä, joten riippumatta siitä onko maassa metri vai sentti lunta, tietää puut päivän pituudesta milloin pitäisi alkaa pukkaa silmua oksiinsa. Toki mukavampaahan se pukkaaminen on mitä lämpimämpää on ja siitä syystähän se pukkaaminen yltyy nopeammaksi mitä lähemmäksi kesää päästään. Mutta onko yksikään koivu päättänyt olla työntämättä niitä lehtiään pihalle, koska ulkona on vain se 15 astetta eikä 28? Muistelepa hetki. 

Olen jo useita vuosikymmeniä pukenut itse itseni. Joskus onnistuneesti ja joskus sitten taas vähän vähemmän onnistuneesti. Ja näinä epäonnenpäivinä kun vaatetus ei vastaa vallitsevaa säätilaa, olen oppinut yksinkertaisen kaavan: Kun on kylmä, laita enemmän vaatetta päälle. Kun on lämmin, vähennä vaatetta ja jos sataa, saattaa olla hyvä idea laittaa päällensä jotain sellaista mikä pitää kuivana, kuten sadetakki ja kumisaappaat. Se kuinka tarvitsee pukeutua, selviää erittäin näppärästi vilkaisemalla ikkunasta ulos ennen asunnosta poistumista ja ostamalla lämpömittarin vaikkapa siihen ikkunaan. Selviää näppärästi sitten kaksi asiaa yhdellä katsomiskerralla. Ja mitä sitten jos sataa. Antaa sataa. Se on se meidän juomavesi mikä siellä ropisee ja suodattuu pohjavesiksi. Mietipä kuinka mukava se olisi sitä vapaata viettää helteessä jos ei ole mitään mitä juoda. Siinä käy meinaan hassusti.

Mihinköhän tämäkin maa joutuisi jos loppuisi tuo turha valittaminen ja alettaisi taas käyttämään sitä kuuluisaa maalaisjärkeä? Sitä, että kaikki alkaisivat oikeasti ajattelemaan omilla aivoillaan ja käyttäisi sitä tietotaitoa hyväkseen mitä ainakin 9 vuoden peruskouluaikana meille on annettu. Mihin tämäkin maa joutuisi jos kaikki se energia mitä turhanvalittamiseen nyt menee, käytettäsikin johonkin rakentavaan ja yhteiskuntaa edistävään toimintaan? Mihin tämäkin maa joutuisi jos valittaminen ja pahanolon jatkuva levittäminen muuttuisikin hyväntuulen jakamiseksi ja toisten kehumiseksi? Mihin tämäkin maa joutuisi jos sen asukkaat alkaisivatkin oman navan tuijottelun sijaan miettiä ympäristöään ja mikä sille on hyväksi? 

 

Voisiko tämäkin maa taas olla se Suomi, joka oli kaikille se hyvinvointivaltio?

Mitäpä jos sinä omalla toiminnallasi voisitkin vaikuttaa joko positiivisesti tai negatiivisesti?

Ehdotan, että aloitetaan ensimmäisenä siitä, että loppuu tuo jatkuva säärutina. Siirrytään siitä sitten kohti sitä maailmanrauhaa. 

Kuka sä luulet mun olevan?

Tiedättekö? Tänään alkoi vähän ärsyttää. Ja ei tarvitse edes kysyä miksi, koska aion sen tässä kaikelle kansalle kertoa. Tällä kertaa aion kirjoittaa asiasta, joka on mietityttänyt jo pidemmän aikaa, mutta tänään se ensimmäistä kertaa alkoi ärsyttää niin sanotusti sillä isolla kädellä.

Ja se on ihmisten ennakkokäsitykset. Voisin kirjoittaa sata blogia aiheesta rasismi tai ennakkoluulot, mutta sitä ei tällä kertaa ole kyse, vaan ihmisten ennakkokäsitykset toisista ihmisistä. Mä olen nyt liian monta kertaa kuullut ihmisten sanovan tai käyttäytyvän kuin luulisivat tietävänsä kuka olen ja millainen olen. Itse olen toki ajoittain sortunut samaan toisten ihmisten kohdalla, mutta nykyään itse pyrin siihen, että tutustun ensin ihmiseen itseensä ja sitten vasta päätän mitä mieltä olen kyseisestä ihmisestä vai olenko mitään mieltään lainkaan.

Ihmisella on monta “roolia”: pitää käyttäytyä töissä tietyllä tavalla, vanhempana käyttäydyt lapsiasi kohtaan eri tavalla kun esimerkiksi ystäviäsi kohtaan. Ystävillesi näyttäydyt eri tavalla kun kumppanillesi ja kumppanillesi näyttäydyt ihmisenä sen mukaan kuinka paljon kumppaniisi luotat ja rakastat. Lisäksi siihen vaikuttaa myös se miten ihmiset ottavat sinut vastaan ja se miten ihmiset ympärilläsi hyväksyvät sinut. Hyväksyvätkö he ehdoitta ja vai varauksella? Sekin vaikuttaa siihen kuinka aidosti haluat ja voit olla oma itsesi. Näyttäydyt eri tavalla sille kenestä pidät kuin sille, jota et välttämättä haluaisi elämääsi.

Mutta se mikä minua alkoi tänään ärsyttämään on ihmisten ennakkokäsitykset nimenomaan minusta. Ja minkä perusteella? Sen perusteella mitä julkaisen sosiaalisessa mediassa? Sen mukaan miten käyttäydyn töissä? Sen mukaan miten olen käyttäytynyt koulussa? Mitä luulette, millä todennäköisyydellä se kertoo yhtään mitään minusta sellaisena kuin aidosti olen?

Se, että pureudun suorapuheisesti epäkohtiin tai omaan voimakkaita mielipiteitä, tarkoittaa ihan varmasti sitä, että en ole mukava tai kiltti ihminen. Tai jos sanon olevani introvertti, tarkoittaa se kaikkia niitä stereotypioita mitä introverteistä voisi tähänkin listata, mutta en sitä tee, koska siitä on jo oma tekstinsä. Se, että en suostu enää nielemään ihan kaikkea ja pidän omia puoliani tekee minusta vaikean ihmisen tai jotain siihen suuntaan. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Anteeksi siis mitä?

Voisin luetella tähän vaikka mitä piirteitäni kuten kiltti, lojaali, eläinrakas, huolehtivainen ja kaikkea sellaista, mutta miksi vaivautua? Ihmiset kun kuitenkin päättävät aina rajallisen tiedon ja omien tulkintojensa kautta oman mielipiteensä. Miksi siis vaivautua muuttamaan sitä käsitystä, koska vaikka kuinka perustelet ja väität vastaan niin se mielipide on ja pysyy? Mutta se ärsyttää silti. Ja ärsyttää oikeasti todella paljon. Tämänkin kirjoituksen vuoksi olen varmasti kaiken lisäksi vielä valittajakin. Eihän nyt nykypäivänä saa ketään yhtään mikään ärsyttääkään saatika sanoa sitä ääneen.

Mitäpä jos sinä siellä kuitenkin ensin tutustuisit kunnolla ihmiseen ja sitten vasta väität tietäväsi kuka hän on. Kaikki on osiensa summa. Mitäpä jos et olettaisi sosiaalisen median, huhupuheiden ja omien ennakkokäsitystesi perusteella kuka yleensäkään on yhtään mitään.

Itse voin sanoa, että eletystä elämästä viisastuneena en enää näytä todellista minääni kun muutamalle harvalle. Jos haluaa tietää mitä näistä osista summautuu ja haluaa nähdä sen kokonaiskuvan, täytyy minuun tutustua kunnolla ja ansaita se luottamus, että voin näyttää todelliset värini. Ja se on aikamoinen värien kirjo. Niin kun kaikilla meistä. Siellä on kirkkaita ja haaleita värejä. Värit sekoittuvat osin toisiinsa ja jatkavat sekoittumistaan, kirkastumistaan, haalistumistaan ja vaihtumistaan läpi ihmisen koko elämän. Minä en ole se ihminen, joka olin 13- vuotiaana tai 27- vuotiaana. Olen se, joka olen 35- vuotiaana ja tulen olemaan se, joka olen 43- vuotiaana ja sekään ei ole se kuka nyt olen. Elämä muokkaa ihmistä hyvässä ja pahassa. Minulla ei ole tähän asiaan kuin yksi neuvo:

Tutustu ihmiseen kunnolla ennen kuin väität tuntevasi hänet. Äläkä perusta yhtään mitään omien ennakkoajatustesi tai osittaisen tiedon perusteella. Kun pääset omien asenteittesi ohi, voit löytää jotain sellaista mitä et olisi ikinä luullut löytäväsi. 

Minä, introvertti

Introvertit on töykeitä ja omituisia. Ne eivät tykkää käydä ulkona ja haluavat aina olla yksin. Eihän sellaisen kanssa voi pitää hauskaa kun eihän ne osaa edes rentoutua. Niillä on varmaan huono itsetunto ja siksi ne vihaa muita ihmisiä. Ehkä ne kaikki ovat vain ujoja? Kaikkienhan pitäisi olla ulospäinsuuntautuneita ja aina iloisia. Se on sitä normaalia. Kyllähän tuollainen ujous siitä vielä häviää kun aikuiseksi kasvaa. Kasvaa siitä ulos. Kyllä elämä opettaa. Miten sellaisen kanssa voisi edes seurustella? Introvertithän on niin viallisia, kuka sellaisen korjaa? Kuuluu selvästi yhteen toisen samanlaisen kanssa.

Kuulostaako tutulta? Noinhan yleensä introverteistä ajatellaan. Itse olen sellainen enkä allekirjoita noista mitään enkä tunnista itseäni tuosta kuvauksesta.Kaikki, jotka minut tuntevat tietävät, että sana ujo ei kuvaile minua pätkän vertaa enkä vihaa ihmisiä. Toisaalta, ehkä sittenkin suostun ottamaan tuon omituisen omiin nimiini, mutta en negatiivisessa mielessä. Olen hurmaavan omituinen omalla persoonallisella tavallani. Osaan olla hyvinkin ulospäinsuuntautunut, mutta säätelen sitä vain pieniin annoksiin, koska se uuvuttaa ja vaatii todella paljon vastapainoksi yksinoloa. Eikä kukaan oikeasti voi olla kokoajan iloinen ja hyvällä tuulella. Ja ei, kenenkään ei tarvitse korjata minua, koska en ole intorverttiyyden takia millään tavalla rikki.

Mikä siis on introvertti? No ei ainakaan erakko. Ne tyypit ovat ihan oma lukunsa ja niistä en tiedä tuon taivaallista. Introvertit ovat herkempiä ympäristön ärsykkeille ja näin ollen uupuvat toisten ihmisten läsnäolosta herkemmin ja latailevat akkujaan mielellään yksin. Ekstrovertti se sitten tuppaa saamaan ilonsa ihmisporukoista. Miten joku voikaan rentoutua hirveässä ihmishälinässä ja touhussa? Se taas on introvertille täysi mysteeri. Introverttiys ei myöskään ole mitään mistä pitäisi “parantua”. Se on synnynäinen taipumus, kuten vasenkätisyys (ja tietenkin minä satun olemaan molempia). Introvertit ovat puheliaita ja rentoja tuttujen ihmisten seurassa ja yleensä hiljaisempia tuntemattomassa porukassa eikä siinä juurikaan viihdy tai kaipaa tehdä uusia tuttavuuksia. Introvertit usein myös jännittävät uusia tilanteita ja ihmisiä ekstrovertteja enemmän. Introvertti tykkää pitää piirinsä pieninä. Meillä on kuitenkin ihan yhtä hyvät sosiaaliset taidot kun muillakin. Introvertit ovat usein hyvin suorapuheisia eivätkä jaksa lätistä turhista. Käyttävät mielellään sen energiansa asiasta puhumiseen jonnin joutavuuksien sijaan.

Vaikka introvertti tykkää viettää aikaa yksinään, usein se ei kuitenkaan tarkoita yksinäisyyttä, koska yksinolo on valinta. Emme me kuitenkaan aina ja kokoajan haluta olla yksin. Viihdymme vaan pienemmissä porukoissa ja lyhyemmän aikaa kerrallaan. Introverteillä on useita vahvuuksia, joita muutama mainitakseni ovat mm. hyvä keskittymiskyky, itsenäisyys, analyyttisyys, vastuuntuntoisuus ja tiedostavat hyvin erilaisia riskejä. Introvertit tykkäävät usein kulkea omia polkujaan eivätkä seuraa sitä mitä muut tekevät ja harvoin seuraavat erilaisia trendejä.

Introverttejä ei voi kuitenkaan luokitella yhteen kastiin. Meitä on moneen lähtöön. Niin kun ekstroverttejäkin. Vai oletteko te kaikki samanlaisia? Yhtä pölpöttävää ihmiskastia? Onko kaikki homoseksuaalit samanlaisia? Kuin Robin Williams Birdcage- elokuvassa? Turhaa luokittelua, sanon minä. Introvertti ei ole valinnut olla introvertti. Hän on syntynyt sellaiseksi, elää sellaisena ja sillä hyvä.

Introverteillä ja ekstroverteillä on kuitenkin usein hyvin samanlaiset käsitykset perheestä, terveydestä ja rakkaudesta. Se saattaa vaan toiminnassa näkyä hieman eri tavalla. Eikä ole mitään syytä miksi nämä kaksi eivät voisi muodostaa hyvin toimivaa parisuhdetta yhdessä. Usein se on jopa loistava yhdistelmä.

Miksi sitten introvertti olisi loistava puoliso, saatat ehkä kysyä? Siksi, että:

Ekstrovertti tykkää puhua ja introvertti tykkää kuunnella

Introvertti pettää puolisoaan harvemmin, koska pelkästään yhden jatkuvan suhteen ylläpitäminen on ihan tarpeeksi uuvuttavaa. Siihen jos pitäisi vielä toinenkin ottaa vierelle ja keksiä kaikki ne valheet ja juonittelut. Liian uuvuttavaa, ei jaksa.

-Introvertti on lojaali. Pitkälti samasta syystä kun edellä mainittu. Puolisoon tutustuminen ja tottuminen on jo introvertiltä niin iso kompromissi, ettei sitä jaksa olla tekemässä aina uudestaan ja uudestaan. Kun löytyy se hyvä niin introvertti pitää siitä kyllä tiukasti kiinni.

-Jos tykkäät olla se, joka saa huomiota erilaisissa tilanteissa niin introvertti ei todellakaan ole varastamassa hetkeäsi vaan antaa sinut loistaa omassa valossasi.

Tai jos nyt ihan vakavasti otetaan niin:

Koska introvertit ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin ekstrovertitkin: kaipaavat rakkautta, läheisyyttä, seksiä, perhe- elämää, kokemuksia, haaveilevat ja unelmoivat, käyvät kouluja, tekevät töitä, kulkevat bussilla, hymyilevät tuntemattomille, halaavat, keskustelevat, matkustelevat, suukottelevat, nukkuvat, syövät, tekevät oikeita ja vääriä valintoja elämässä eli elävät ihan “normaalia elämää”. Ja kirjoittelevat blogeja, laulavat, soittavat, tekevät musiikkia, esiintyvät, menevät opiskelemaan klovneriaa ja nauravat ihmisten ennakkokäsityksille.

Kadonneen hyväksynnän metsästäjät VS. stereotypiakammoiset

Eilen aamulla juostessani lähes yksin omissa ajatuksissani hyttysten syötävänä kotini viereisellä pururadalla vatsamakkarahölskyen, naama punaisena ähisten kun eteeni kurvasi ponnari heiluen oikein stereotyyppinen juoksugaselli. Kyllä te sen tiedätte. Se parikymppinen kiinteä kroppainen kirmaaja, jonka meno on kuin pilvien päällä hyppelehtimistä. Treenivaatteet nimenomaan varta vasten ostettuna merkkiliikkeestä, iho päivettyneenä kesät talvet, satoi tai paistoi eikä tule edes hiki juostessa kun kunto on niin terästä, että. Juoksukengät kiiltää kilpaa auringon kanssa puhtauttaan ja neon-värejään ja varustelutaso pro:n mukaisesti langattomat kuulokkeet korvilla, kaikkia elintoimintoja mittaava kello ranteessa, kännykkäpussi käsivarressa ja juomapullot pyllyn päällä heiluen juoksuvyössä.

Siinä kääntyy sitten katsomaan itseään. Tätä varhaiskeski- ikään puskevaa kilpirauhasen vajaatoiminnan raiskaamaa omaa kroppaansa: Noin 5 cm tyvikasvu hiuksissa, joista muutenkin väri on jo haalistunut ja leikkaus kasvanut ulos. Iho on kelmeä ja auringon kaukaa kiertänyt kuin vuosia vuorotyötä vuorotta tehneellä vain voi olla sekä ruokavaliomuutoksesta ja siitä perhanan kilpirauhasesta johtuen kauttaaltaan näppyläinen, mutta onneksi jo parempaan suuntaan sen kanssa jo menossa (edes se sentään). Selluliittipersuksen muhkurat näkyy treenitrikoidenkin läpi ja rintsikat painaa tuplatissit selkään kun on liian laiska ostamaan uusiakaan. Päällä vanha t-paita jossa on Ressun kuva, jaloissa Kätyrit- sukat ja päässä lippis, ettei  tuskanhiki pääse valumaan kasvoille ja kirvoita silmistä enempää niitä tuskankyyneleitä. Ainoat millä pääsen edellä mainittuun juoksijasterotypiaan on kengät. Niihin olen panostanut, koska hyvät ja tarkoituksenmukaiset juuri juoksuun tarkoitetut kengät on kaiken a ja o pitkänmatkanjuoksussa. Vesipullo kulkee kädessä ja onnistun vähän väliä riuhtasemaan kuulokkeen jommasta kummasta korvasta, koska niitä langattomia kuulokkeitakaan ei tietenkään ole.

Kun tämä gaselli kirmasi pois näköpiiristäni noin 100- kertaisesti paremmalla kunnollaan varustettuna tuumasin, että ihan sama ja jatkoin omaan tahtiin taapertamistani eteenpäin huohottaen ja hikeä puskien syksyn tavoite, Helsinki Midnight Run, silmissä siintäen. Olen aina vieroksunut stereotypioita ja sen varmasti kyllä huomaa. Olen aina ollut oman tieni kulkija, pukenut päälleni itseäni kiehtovia vaatteita riippumatta muodista ja hakeutunut aina siihen “ei suosittujen” seuraan. Ulkonäkö ei ole koskaan merkinnyt minulle juuri mitään. Olen suorapuheinen, josta usein minulle tuntemattomat ihmiset  joko loukkaantuvat tai suuttuvat, mitä suuremmalla todennäköisyydellä molempia. Minulle läheiset ymmärtävät jo olla siitä hermostumatta, koska ymmärtävät, etten suorapuheisuudessani ole ilkeä tai pahantahtoinen. Kerron vain kaiken, välillä sopimattomankin, suoraan. Ja olen silti juoksija, vaikken varustelutasoltani siltä näytäkään. 

Teini- iässä vielä jonkin verran välitin siitä mitä ihmiset minusta ajattelevat ja koin jonkin asteista tarvetta kuulua joukkoon. Näin aikuisena se vaan tuntuu niin kovin ahdistavalta ja raskaalta kuluttaa aikaansa ja energiaansa niinkin epäolennaiseen asiaan kun toisten miellyttäminen. Nykyisin viihdyn kuitenkin mielelläni yksinkin omissa ajatuksissani ja puuhissani ja toki vietän aikaa muidenkin ihmisten kanssa joko työn puolesta tai vapaa- ajalla. Minussakin asuu pieni laumaihminen, olenhan kuitenkin ihminen siinä missä muutkin. Siinä lienee kuitenkin yksi elämäni suurimmista ongelmakohdista: Haluaisi olla ihmisten kanssa, tehdä ja nähdä paljon kaikkea, mutta ei silti kuitenkaan halua. Haluan kuulua joukkoon, mutta en kuitenkaan halua kuulua joukkoon. Varsinkaan jos vaatii muuttumista stereotypiaksi.

Kuitenkin se, ettei halua viettää sitä stereotyyppistä perhe- elämää stereotyyppisten ystävien ja stereotyyppisen työn ohella, saa minut silti välillä potemaan alemmuudentunnetta, riittämättömyyden tunnetta ja ahdistuneisuutta. Ihan kuin minunkin pitäisi haluta niitä asioita ollaksen yhtä tärkeä ja normaali ihminen. Kunnes taas muistutan itseäni siitä, että on naurettavaa edes ajatella niin, koska jos olisin valinnut edellämainitun, olisin vielä ahdistuneempi ja veisin siinä mukana vielä muitakin. Enkä edes halua olla normaali, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Paradoksaalista, Tohtori Watson. Paradoksaalista tosiaan. Pidän ystäväpiirini pienenä, etten ahdistu (enkä menneisyyteni vuoksi kovin moneen ihmiseen edes luotakaan), vältän suuria massatapahtumia paniikkihäiriön takia ja näen ystäviä ja perhettä niin usein tai harvoin kun itsestä tuntuu ja jaksan. Enkä koe siitä huonoa omaatuntoa. Parisuhteesta introverttiin, kuten minä, kirjoitan oman tekstin, koska se jos mikä on niin sanotusti oman lukunsa. Ehkä juuri introverttiys on syynä stereotypiakammooni? Ehkä, ehkä ei. Luulen sen olevan useiden asioiden summa, johon liittyy kasvatuksellisia asioita, menneisyyden haamuja ja persoonallisuuspiirteitä. Ja onko sillä loppujen lopuksi edes väliä miksi olen sellainen kun olen? En minä tarvitse perusteluja olemassaololleni. Olen tällainen ja näin on hyvä. 

Ihminen kuitenkin kaipaa luonnostaan toisten hyväksyntää. Ihminen haluaa kuulua joukkoon. Mihin tahansa joukkoon. Se saa ihmisen tekemään joskus jopa luonteelleen vastaisia tekoja. Ja näitä minäkin olen tehnyt elämäni varren ja tulen varmasti tekemäänkin. Joskus sitä on kaivettava päänsä omasta takapuolestaan ja uhrauduttava toisen vuoksi ollakseen osa edes jotain. Mutta mihin me oikeasti tarvitsemme toisten hyväksyntää? Miksi meille tulee hyvä mieli siitä jos joku toinen taputtaa oikeasti tai kuvitellusti olalle ja toteaa, että hyvin tehty? En tosiaankaan tiedä. Ja tämän kanssa painin itsekin useasti. Kai se on se pieni hyväksyntää kaipaava laumaihminen, joka huutelee jostain geeniperimän perukoilta.

Voiko elämästä nauttia saamatta kehuja muilta kuin itseltään? Voiko rehellisesti olla onnellinen ja tyytyväinen omaan tekoonsa jos siitä ei kukaan muu tiedä? Tähän tiedän vastauksen ja se on ehdottomasti kyllä. Jokainen teko, joka edesauttaa hyvinvoinnissa tekee juuri niin ilman, että siitä huutaa koko maailmalla ja odottaa satapäin tsemppejä ja tykkäyksiä. Vain se teko on itseisarvo, ei muiden mielipiteet siitä. Voiko oman tunne-elämänsä vajaavaisuudet tai puutteet sälyttää muiden kontolle vai olisiko kuitenkin niin, että jokainen on itse vastuussa omasta onnellisuudesta ja omanarvontunnostaan?

Kumpi sinä olet kadonneen hyväksynnän metsästäjä vai stereotypiakammoinen? Vai jotain siltä väliltä, kenties? 

Kertakäyttöystävä

Mitä on ystävyys? Wikipedia antaa sille seuraavan selityksen:

Ystävyys tarkoittaa kahden tai useamman ihmisen välistä ihmissuhdetta, jota pidetään tuttavuutta läheisempänä – tosin molemmissa on eritasoista läheisyyttä. Ystävyyttä ja tuttavuutta ajatellaan usein saman jatkumon osina.

Ystävyydessä esitetään usein esiintyvän seuraavia käyttäytymistapoja:

 

  • altruismi:epäitsekäs toiminta toisen auttamiseksi
  • sympatia ja empatia
  • rehellisyys
  • keskinäinen ymmärrys ja myötätunto
  • toisen seurasta nauttiminen
  • luottamus
  • myönteinen vastavuoroisuus
  • mahdollisuus olla oma itsensä, ilmaista tunteitaan ja tehdä virheitä ilman tuomitsemisen pelkoa”

 

Uskoisin, että moni ajattelee ystävyydestä juuri näin. Itse haluan tutkia enemmän sanaa luottamus ja mitä se pitää sisällään. Varmasti ainakin sen, että ystävään voi luottaa, ettei hän kerro salaisuuksia eteenpäin. Se on toki tärkeää, mutta minulle luottamus ystävyyssuhteessa merkitsee enemmänkin sitä, että voi luottaa ihmisen olevan läsnä ja käytettävissä silloin kun itse tukea ja ymmärrystä tarvitsee. Sama toimii myös toiseen suuntaan. Olen itse käytettävissä aina kun ystävällä on siihen tarve.Voiko kuitenkaan nykyään aidosti olla oma itsensä muiden ihmisten kanssa? Jos et näytäkään hyvältä uutisvirrassa niin siirretäänkö sinut sivuun ja hankitaan parempia ystäviä? Pyyhkäistääkö sinut vasemmalle kuten Tinderissä potentiaaliset puolisoehdokkaat, koska mielipiteesi, nenäsi, vaatteesi, koulutuksesi, huumorintajusi tai kenties hiuksesi eivät juuri nyt sovi toisen ihmisen elämäntilanteeseen? Voitko luottaa siihen, että ystävä on siinä kun sitä eniten tarvitsee?

Mitenkäs altruismi ja vastavuoroisuus sitten? Olen huomannut viimeaikoina vallalla olevan kertakäyttökulttuurin ulottuneen jo ystävyyteenkin. Enää ei pidetä yhtä satoi tai paistoi. Nykyään vaihdetaan ystävää kun paitaa elämäntilanteen mukaan. Ehkä minusta vanhemmalle sukupolvelle, joille täydellisen elämän ulospäin näyttäminen mm. sosiaalisessa mediassa ei ole niin tärkeää, ystävyyssuhteiden ylläpitäminen on helpompaa. Myöskään omaa tyytymättömyyttään ystävyyssuhteeseen ei saa tuoda ilmi. Parisuhteessa vielä voit kertoa, jos puolison käytös jossain asiassa loukkaa tai on asiatonta, mutta ystävä vaihtaa huomattavasti helpommin maisemaan jos kertoo, että nyt ei olekaan ihan mukava olla tässä suhteessa.

Kolmantena on ihmisten välinpitämättämyys. Oma elämä ja omaan napaan tuijottelu menee herkemmin toisen ihmisen huolien edelle. Tokihan sitä jokaisella omat huolensa on. Jotkut asiat haluaa kantaa itse ja toiset haluaisi jakaa jonkun tutun ja luotettavan ihmisen kanssa. Kuitenkin joskus täytyy nostaa katseensa sieltä omasta navasta, laittaa omat huolensa hetkeksi sivuun ja olla toiselle ihmiselle läsnä.

Toisten seurasta nauttiminen: Varsinkin yksineläessä ystävien rooli korostuu. Ne, jotka pitkään ovat parisuhteessa eläneet, eivät välttämättä kaipaa kumppaniaan tai perhettään enempää, mutta yksineläessä on ihmiselle on tärkeää, että tietää maailmassa olevan edes se yksi joka välittää myös minusta. Että hautajaisiin tulisi papin ja kanttorin lisäksi edes yksi, jolla jää ikävä. Ihminen on laumaeläin ja näin ollen kaipaa ja tarvitsee ihmiskontakteja ylläpitääkseen kokonaisvaltaista hyvinvointiaan. 

 

Entäs sitten ne tärkeimmät? Eli sympatia ja empatia? Miltä sinusta tuntuisi esimerkiksi tilanne, jossa laitat suuressa surussasi ihmiselle viestiä saadessasi useita huonoja uutisia lyhyen ajan sisään ja saat vastaukseksi “elämä on”- tyyppisen vastauksen vaikka olisit kaivannut ehkä enemmän “Kyllä asiat järjestyy, olen aina täällä sun tukena jos tarvitsee”- viestin?

Tai hieman pidemmälle muuton jälkeen ei vaivadu millään tavalla enää pitämään sinuun yhteyttä?

Tai vaikkapa ystävä monien, monien vuosien ajalta menee naimisiin kutsumatta sinua häihinsä tai edes kertomatta siitä sinulle siitä ja sen jälkeen ihmettelee miksi sinua saattaa hieman harmittaa ja suututtaa? Eikö tuossa tilanteessa saa oikeasti suututtaa? Kyllä, se ei tee sinusta pahaa ihmistä vaan loukatun ihmisen. Onko se silloin oikeasti edes ystävyyttä? Minun mielestäni ei.

Mitäpä jos olet tuntenut ihmisen melkein 20 vuotta ja aina kun sinun elämässäsi tapahtuu jotain ikävää, tämä ystävä vaan vetäytyy pois? Jos sinulle tulee ero eikä tämä ystävä kertaakaan soita tai laita viestiä kysyäkseen miten sinä voit tai tarvitsetko jotain? Onko se ystävyyttä? Ei minun mielestäni.

Mitä ystävyys sitten on? Ystävyys ei voi olla sitä, että ollaan siinä vain silloin kun on kivaa. Ystävyys ei ole sitä, että hyväksyy jonkun ihmisen vain tietyin ehdoin elämäänsä. Täyttämään vaan jonkun oman tarpeen sillä hetkellä. Näitä minä kutsun kertakäyttöystäviksi: käytetään ihmistä sopivassa elämäntilanteessa ja sitten heitetään sivuun kun ei ole enää käyttöä. Eikä välitetä tästä kertakäyttöystävästä enää sen jälkeen millään muotoa. Tällaiset kertakäyttöystäviä käyttävät ihmiset eivät kuitenkaan muista sen kestakäyttöisenkin olevan ihminen ja sillä on myös silloin ihmisen tunteet.Kertakäyttöystävyys on loukkaavaa ja satuttavaa. Iän karttuessa itse en enää jaksa puolustella itseäni tai väkisin tunkea kenenkään elämään. On helpompi vain jättäytyä pois tilanteista ja ihmisistä, joiden käytös loukkaa.

Elämässä tulee ja menee ihmisiä. Toiset piipahtaa vain lyhyen aikaa, toiset jää loppuelämäksi. Jotkut tulee ja menee useamman kerran. Kaikista ei tarvitse tykätä, kaikkien ei edes tarvitse tykätä minusta. Kunhan tullaan toimeen toistemme kanssa. Näinhän se on. Mutta jos esimerkiksi minä en kelpaa tai miellytä sellaisena kun olen niin muuttumaankaan en ala. Parisuhteistakin sanotaan aina, että on parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa. Sama pätee muihinkin ihmissuhteisiin. Vai haluatko sinä olla se, jolle soitetaan vain silloin kun ei ole muutakaan ystävää saatavilla tai muuta tekemistä? En minä ainakaan suostu sellaiseen.

Olen hyväksynyt itseni sellaisena kun olen ja opetellut päästämään irti niistä ihmisistä, joille en merkitse kertakäyttöystävyyttä enempää. Miksi? Koska ansaitsen parempaa. Me kaikki ansaitsemme. Ja koska olen oppinut ymmärtämään, että ystävien määrä yhtään sen enempää kuin parisuhteessakaan oleminen ei ole itseisarvo eikä näin ollen määrittele sinua ihmisenä.

Ole millainen olet ja etsi ympärillesi ne, jotka rakastavat sinua, välittävät sinusta ja myös kaipaavat sinua poissaollessasi. Koska sinä et ole kertakäyttöystävä sen enempää kuin minäkään.

Rakkauden arpapeli- Vanhempi, mutta ei viisaampi

    Vanhetessaan sanotaan ihmisen viisastuvan. Mutta kuinka vanhaksi pitää elää ennen kuin se viisastumien alkaa? Ne on nämä rakkausasiat, jotka tänä päivänä hämmästyttää ja kummastuttaa pientä blogaajaa. Vai pitäisikö sanoa, että vielä tänä päivänäKIN? Montaa sammakkoa on tullut pussattua eikä yhtään prinssiä ole löytynyt. Eikä naama peruslukemilla pysty edes väittää, että olisi niistä kokemuksista viisastunut tai rohkaistunut. Vaikkakaan touhu ei enää nykyään ole niin hormonimyrskyistä kuin parikymppisenä niin tietyt epävarmuudet ne vaan on ja pysyy.

Ongelma ei varsinaisesti ole itse suhteet. Siihen kun päätyy niin kaikki on hyvin. Vaan kun se suhteeseen päätyminen ei ole niin yksinkertaista kun elokuvat ja rakkausromaanit antavat ymmärtää. Ei sitä ihan joka päivä kävele elämänrakkauksia ja sielunkumppaneita vastaan, joista valita. Ainakaan minulla. Välillä toki tuntuu, että toisilla niitä kumppaneita löytyy siltä istumalta kun edellisen perävalot on lakannut näkymästä. Toki nettideittailu helpottaa uusien ihmisten tapaamisen nopeastikin, mutta siitä saisi hyvin ihan oman tekstinsä kirjoitettua eikä varsinaisesti liity askarruttavaan asiaan.

Vielä tänäkin päivänä, ihan oikeana aikuisena, pohdin kovasti miesten suhtautumista naisen tekemään aloitteeseen. Onko se miehen tehtävä tehdä ensimmäinen aloite vai saako nykypäivänä oikeasti nainenkin ilmaista kiinnostuksensa jo ennen miestä? Onko se jokin miehisyys- juttu mitä naiset eivät koskaan tule ymmärtämään? Haluaako miehet pitää itsellään sen ensimmäinen aloite- kortin vai saako sillä pelata molemmat? Mureneeko miehisyys jos nainen on aloitteellisempi vai onko miehet vain helpottuneita kun taakka on nykyään jaettu molemmille sukupuolille? Tuoko se lisää vai viekö se paineita miehiltä? Koska naisena koen sen vain lisäävän paineita. Ennen oli selvät säännöt kuka kosiskelee ja ketä. Ja kaikki tiesivät roolinsa myös rakkauden arpapelissä. Nykyään kaikki on parhaimmillaankin vain epävarmaa ja sekavaa.

Toinen on tuo ´rakastaa- ei rakasta´- pähkäily, joka ei helpota tässäkään iässä. Tykkääkö se minusta vai ei? Sitä yrittää kovasti tulkita kaikkia toisen osapuolen ilmeitä, sanoja, liikkeitä, kosketuksia ja tekemisiä.

“Miksi se menee tuonne istumaan? Miksei se istu minun viereeni, vaikka on tyhjää? Eli ei se tykkää minusta. No nyt se katsoi minua suoraan silmiin ja puhui minulle, se tykkää sittenkin… Tänään se ei edes huomannut minua vaikka olin laittaunut nätiksi ja heitin oikein hyvää juttua toisten tyyppien kanssa ja se varmasti kuuli myös. Miksei se tule puhumaan minulle? Pitäisikö minun mennä puhumaan sille?”

Toisaalta voisiko pakkomielteisyyttä lähenevä ylianalysointi polttaa ylimääräsiä kaloreita jos aivot käyvät ylikierroksilla ja stressitasot ovat punaisella? Muutaman ylimääräisen kalorin polttaminen kuulostaa aina hyvältä.

Kaikkein vaikeimmaksi tilanteen tekee jos kyseinen ihminen josta pitää on sellainen, jonka näkee väistämättäkin joka päivä. Tai tietää, että ennemmin tai myöhemmin tulee siihen ihmiseen törmäämään jossakin. Että jos saakin pakit? Se on itsessään aika nöyryyttävä kokemus, mutta jos joutuu kyseisen ihmisen kanssa tekemisiin päivittäin niin onhan se nyt pelottava ajatus kenen tahansa mielestä. Oli minkä ikäinen tahansa tai kuinka kokenut tai kokematon. Mutta toisaalta taas jos pitää jostain ihmisestä, näkee sitä päivittäin eikä uskalla kertoa tunteistaan niin se on tavallaan yhtä raastavaa. Eli mitä siis tehdä? Mitä tosiaan? Jatkaa telepaattista vihjailua ihastuksen kohteelle ja ihmetellä miksei se tajua? Miten toiselle vihjaillaan suoraan sanomatta, että ”hei, mä tykkään susta. Tykkäätkö säkin musta?” nolaamatta itseään täysin?

Vielä esikeski-ikäisenäkään en osaa tuohon vastata. En vaikka olen nähnyt ja kokenut jo hyvin paljonkin rakkausrintamalla. Olen vanhempi, mutta en millään tavalla viisaampi rakkauden asioissa.  Minusta ”kuka keksi rakkauden”- kysymystä tärkeämpi on ”kuka keksi rakkaushuolet?” ja se kuka ne ratkaisee? Toisaalta yksi lyriikkaopettajamme äskettäin päättyneellä lukuvuodella ilmaisi asian hyvin: On olemassa vain kolmenlaisia lauluja;  lauluja saavuttamattomasta rakkaudesta, saavutetusta rakkaudesta ja menetetystä rakkaudesta. Joten jos häviää rakkauden arpapelissä ja voittaa lauluaiheissa niin onko se loppujen lopuksi mitenkään huono vaihtokauppa?

Unelmaa vai täydellistä elämää etsimässä?

Tiedättekö, sitä miettii miten ystävillä on täydelliset perheet ja parisuhteet. Naapureilla on se parempi auto ja täydellisesti istutetut kasvit takapihalla. Kollegoilla on varaa matkustaa useita kertoja vuodessa kaukolomakohteisiin ja itse hädin tuskin saa itsensä ruokittua joka viikko laskujen jälkeen. Ei ole parisuhdetta. Ei täydellistä eikä epätäydellistä. Sitä kun ei ole ollenkaan. Ei ole sitä takapihaakaan. Vain kerrostaloparveke ylihintaisessa vuokra- asunnossa. Ja nyt ei ole töitäkään. Siihen toki olen itse syypää, koska sanoin itseni irti vakituisesta työstä hoitoalalla ja lähdin jahtaamaan unelmaa. Mutta mikä se unelma sitten on? En tiedä sitäkään. Mutta se tuli selväksi, etten pysty enää päiväkään olla hoitaja. En enää päivääkään. Nyt sitten istun keittiönpöydän ääressä, läppäri edessä etsien unelmaani.

Palatakseni naapureiden ja kollegoiden täydellisiin elämiin, liekö niilläkään on asiat yhtään sen paremmin eikä minunkaan elämä mitenkään huonosti ole. Sitä vaan tuppaa haluamaan aina sitä mitä ei ole, kuin kolmevuotias, joka haluaa juuri sen lelun mikä sisarella on kädessä, vaikka se olisi juuri äsken ollut käyttämättömänä vieressä. Ei kovin usein tule pysähdyttyä miettimään mitä sitä elämässään on jo saanut ja kenties jopa saavuttanutkin, koska on huomattavasti helpompaa olla kateellinen ja katkera kuin tyytyväinen ja onnellinen. Lehdet ja sosiaalinen media ovat täynnä self aid- oppaita ja työkaluja täydellisen elämän rakentamiseen. “Oletko aina seurustellut väärin? Tässä 7 näppärää niksiä pitää ihmissuhteesi kasassa.” Olen aina ollut äärettömän huono ylläpitämään erilaisia suhteita eikä siihen auta mitkään poppaskonstit. Sitä kun herkästi jää touhuamaan omiaan ja yhtäkkiä huomaa, ettei ole antanut kuulua itsestään ystäville ja perheelle viikkoihin tai joskus jopa kuukausiin.

Nyt kun tässä istun pöydän ääressä ja välillä tuijottelen tyhjyyteen ja mietin nykyistä elämääni ja lapsuuttani, mieleeni puskee ajatus, että missä vaiheessa elämisestä on tullut suorittamista? Miksi me ylläpidämme hirveällä työllä ja tuskalla illuusiota siitä, että juuri minun elämäni/ meidän elämämme on täydellistä? Ja sosiaalinen media antaa tälle loistavan alustan. Instagram- kuvissa etsimme tuntikaupalla täydellistä filtteriä ja pidämme huolen kuvakulmasta, ettei se vatsamakkara vahingossakaan näy. Rajataan se pois kuvitteellisesta elämästämme. Ja miksi me nykyään kuvaamme jatkuvasti ruokaa muiden nähtäväksi? Facebook täyttyy toinen toistaan upeimmista juhlista, leffareissuista, ravintolapäivityksistä ja kaverikuvista. Tägää paikka, tägää ihmisiä. Millä tuulella olet, mitä mietit? Sekin mitä mietit pitää olla nasakkaa ja hauskaa. ”Olen luontaisesti hauska, koska elämäni on täysi vitsi.”

Olen opiskellut klassista pianonsoittoa Helsingin konservatoriossa nuorena ja valittanut sitä, miten siellä vain täydellinen kelpaa. Siellä ei hirveästi ole tilaa lapsen/nuoren luovuudelle vaan suurmiesten kuolemattomia kappaleita soitetaan juuri niin kuin nuotissa lukee. Itse olen aina kapinoinut tällaista ajatusmaailmaa vastaan, joten soitin ne kappaleet niin kuin itse halusin ja voi sitä palautteen määrää sen jälkeen. Se, että en soittanut kappaleita niin kuin ne “kuuluu” soittaa, vaan niin kuin itse näin ja kuulin ne, teki minusta heidän mielestään huonon pianistin. Olin huono, koska en soittanut sääntöjen mukaan.

Oikeasti minulla on hyvinkin tarkka sävelkorva ja pystyn soittamaan korvakuulolta. Ymmärrän sointurakenteet, osaan sävellajit ja kaiken muun mikä on niin äärettömän tärkeää osata konservatorion näkökulmasta musiikin teoriasta, mutta mikä tärkeintä: osaan SOVELTAA omaksumaani teoriatietoa soittooni ja soitan tunteella, en järjellä. Vaan kun ei niin ei. Olen huono, koska en soita kappaletta jonkun toisen mielestä täydellisesti ja olen klassisen maailman kauhu: itseoppinut. Mutta siinäpä se ongelma sitten piileekin. Minä kun en välitä mikä on toisen mielestä täydellistä, vaan mikä on omasta mielestäni täydellistä ja oikein. Miten siis sulautua muiden joukkoon? 

Samaan törmään jatkuvasti niin sanotussa oikeassa elämässäkin. En suostu elämään tiettyjen sääntöjen mukaan. Sääntöjen, joiden mukaan nyt pitäisi olla ne lapset, omakotitalo sekä vakavarainen ja turvallinen työpaikka. En myöskään nollaa oravanpyörästä johtuvaa ärsytystä ryyppäämällä viikonloppuisin. Miksi? Koska en elä oravanpyörässä niin ei myöskään ärsytä. En myöskään pakkojuhli Vappua tai Juhannusta. Miksi? Koska ei kiinnosta. En juhli, koska on pakko, vaan juhlin jos ja kun haluan. Muun muassa tämä tekee minusta outolinnun, jota laumaeläin ihminen vieroksuu. Miksi tuo näyttää ja kuulostaa erilaiselta kuin me muut? Sen on pakko olla jollain tavalla viallinen. Ei kannata ottaa riskiä ottaa sitä laumaansa, sehän voi vaikka tartuttaa outoutensa muihin. Vaan jos laumaan kuuluminen tarkoittaa sitä, että pitää näyttää, kuulostaa ja haista samalle kuin kaikki muut eikä erottua rivistä millään tavalla niin pitäkää laumanne. Olen jo vuosia sitten hypännyt oman elämäni konservatoriosta pois. Minä kelpaan, minä olen epätäydellisyydessäni täydellinen. Ja etsin unelmaani, vaikka siinä menisi koko loppuelämä.

Mutta onhan nyt kuitenkin nuo naapurin parvekkeen kukat hienommat, facebook- kaverilla hiukset paremmin ja no niin, tuokin on sitten löytänyt itselleen miehen. Jos tuokin niin miksen minä? Miksi tuollakin on noin kivaa työpaikalla kun itsellä on vain niitä jöröttäviä suomalaisia työkavereina? Ja miksei tuo typerä aurinko paista? Eikö se tiedä, että on kalenterin mukaan kesä ja Ruotsissakin paistaa?

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén